Veera Lehtola ja Salla Tuukkanen valmistautuvat Turun pääkirjaston sisäpihalla kirjoittamaan runoja heille ennestään tuntemattomille ihmisille. He kuuluvat turkulaiseen Kirjoittajaryhmä Tapiirin, ja he ovat tulleet kirjoittamaan runomuotokuvia lahjaksi halukkaille.

– Olen läsnä ja katson lähtökohtaisesti hyvällä ihmistä, josta kirjoitan runon. Kirjoittamani runo syntyy tässä hetkessä, mutta joku toinen kirjoittaisi hänestä erilaisen runon. Ja minä itsekin kirjoittaisin toisella hetkellä mahdollisesti erilaisen runon samasta kohtaamisesta, yhteisötaiteilijana toimiva Lehtola kuvailee noin vartin kestävää runohetkeä.

Runomuotokuva on ollut Tuukkasen ja Lehtolan mukaan todella toimiva ja kantava dialoginen taidekonsepti, jota he kuvailevat kunnioittavaksi kohtaamiseksi hyväksyvän katseen alla. Runomuotokuva-konsepti vietiin yleisölle vuonna 2005, ja se on ollut mukana hyvin erilaisissa tapahtumissa ja erilaisissa laitoksissa.

– Koskaan ei tiedä ennalta millainen runo syntyy. Eikä meillä ei ole mitään valmista sapluunaa, että millainen runomuotokuvan tulisi olla. Runouden ihme tapahtuu siellä katseiden välimaastossa, Tuukkanen lisää.

Kyseessä on Kirjoittajaryhmä Tapiirin kehittämä konsepti, jossa annetaan kahdenkeskistä aikaa ihmisille. Tapiiri sai alkunsa vuonna 2002 kirjoittajien vapaamuotoisena palaute- sekä kirjoittamisryhmänä.

– Aloimme siinä samalla kehittää tätä runomuotokuva-konseptia keskenämme ja kirjoitimme ryhmässä ensin toisistamme runoja. Sitten aloimme miettiä, jos tällaista voisi viedä mukaan erilaisiin tapahtumiin, ryhmässä alusta asti mukana ollut Tuukkanen kertoo.

Yhdessä vietetyn hetken pohjalta syntyy runomuotokuva, joka lahjoitetaan runon kohteena olevalle ihmiselle.

– Runon henkilö saa runon omaksi, emmekä julkaise niitä missään, ellei hän niin halua. Meidän kirjoittamia runoja on kyllä päätynyt jopa hautajaisissa luettaviksi, eli niillä on ollut jokin merkitys saajalle ja tämän läheisille, Lehtola kertoo.

– Olemme kirjoittaneet runomuotokuvia niin avovankiloissa kuin vanhusten ja kehitysvammaisten yksiköissä ja saattokodeissa. Toisaalta olemme olleet mukana erilaisissa työpaikkojen juhlissa ja yksityistilaisuuksissa. Olemme käyneet niin Hämeenlinnan naisvankilassa kuin Vanajanlinnan juhlatilaisuudessa, Tuukkanen kertoo.

Lehtolan mielestä kohtaava kirjoittaminen on kuitenkin samankaltaista ihmisestä riippumatta.

– Ne hetket ovat aina läsnäoloa ja toisen ihmisen kahdenkeskistä kohtaamista. Kirjoittajana tyhjennän itseni käsityksistä, että millainen pitää olla tai millainen runo pitää syntyä tai millainen tuon toisen ihmisen pitäisi, Lehtola toteaa.

Lehtola pohtii, että runomuotokuvahetki on yleensä myös tietyllä tapaa jännittävä sekä kirjoittajalle että runomuotokuvan kohteelle.

– Ja tietynlainen herkkyyshän siihen hetkeen aina rakentuu, mutta ihmiset reagoivat siihen hyvin eri tavalla. Toiset höpöttävät todella paljon, ja joku toinen on ihan vain hiljaisuudessa. Sanon yleensä, että se tilanne voi tuntua monenlaiselta. Se voi tuntua jännittävältä, mutta kirjoittajan katseen on tarkoitus olla hyvä ja arvostava Lehtola sanoo.

– Se voi tuntua oudolta olla runon kohteena toisen ihmisen katsoessa ja kirjoittaessa sinusta runoa. Mutta se saa tuntua oudolta, ja siinä hetkessä ei tarvitse suorittaa mitään tai olla jollakin erityisellä tavalla, Tuukkanen sanoo.

Marianne Rovio