Turussa puhutaan nyt rahasta. Säästöistä, alijäämistä ja vaikeista päätöksistä. Niin pitääkin. Kaupungin talous ei ole irti todellisuudesta, eikä päätöksiä voi tehdä pelkkien toiveiden varassa.

Mutta talouspuheessa tapahtuu jotain outoa – ja huolestuttavaa.

Heti kun keskustelu kääntyy rahaan, vammaiset aikuiset katoavat näkyvistä. Ei siksi, että meitä olisi vähän. Ei siksi, etteivät päätökset koskisi meitä. Vaan siksi, että talouspuheessa meitä ei ole totuttu näkemään ihmisinä, vaan kuluerinä.

Kirjoitan tätä vammaisena aikuisena Turun seudulta. Elän tavallista elämää: käyn töissä, maksan veroja ja osallistun yhteiskuntaan. Arkeni ei ole erityinen, mutta se ei myöskään ole omavarainen. Se on mahdollinen siksi, että yhteiskunta on päättänyt rakentaa palveluja, jotka tekevät osallisuuden mahdolliseksi.

Kun rahasta puhutaan, nämä palvelut muuttuvat yllättävän nopeasti “liian kalliiksi”.

Tämä ei ole yksittäinen sattuma, vaan ilmiö, jota voisi kutsua vammaisten aikuisten hiljaiseksi katoamiseksi talouspuheessa. Me olemme läsnä juhlapuheissa, strategioissa ja yhdenvertaisuustavoitteissa – mutta katoamme, kun budjettirivejä aletaan laskea.

Keskustelussa harvoin kysytään, mitä tapahtuu, jos henkilökohtaista apua vähennetään. Ei kysytä, paljonko maksaa se, että ihminen ei enää pääse töihin tai opiskelemaan. Ei kysytä, mitä seuraa, kun toimintakyky heikkenee siksi, että arkea tukevia palveluja pidetään säästökohteina.

Sen sijaan puhutaan numeroista. Yleisellä tasolla. Turvallisen etäisyyden päästä.

Yksi arkinen esimerkki kertoo paljon: kun henkilökohtainen apu vähenee, kyse ei ole mukavuudesta. Kyse on siitä, pääseekö ihminen aamulla ylös, ulos ovesta ja osaksi yhteiskuntaa – vai ei.

Turussa puhutaan paljon investoinneista, kasvusta ja tulevaisuudesta. Samaan aikaan puhutaan yllättävän vähän siitä, kenen arki kestää, jos palveluja heikennetään. Tämä ristiriita jää usein sanomatta ääneen, vaikka se on kaiken keskellä.

On helppoa säästää niistä, joita ei nähdä päätöksentekopöydissä. On helppoa vaieta ryhmistä, jotka eivät mahdu budjettineuvotteluihin omana rivinään. Mutta tämä ei ole kestävää talouspolitiikkaa. Se on lyhytnäköistä hallinnointia.

Siksi kysyn suoraan. Miksi kaupunkipolitiikassa säästöjä etsitään ensimmäisenä niistä, joiden arki on jo valmiiksi riippuvainen toimivista palveluista?

Vammaiset aikuiset eivät ole poikkeusryhmä, joka elää yhteiskunnan reunalla. Me olemme työntekijöitä, työnantajia, vanhempia, opiskelijoita ja vapaaehtoisia. Meidän elämämme eivät mahdu Excel-taulukkoon yhdelle riville – mutta ne eivät siksi ole vähemmän arvokkaita.

Turku haluaa olla elinvoimainen, oikeudenmukainen ja tulevaisuuteen katsova kaupunki. Se on kunnianhimoinen tavoite. Mutta silloin on uskallettava katsoa myös sitä, ketkä jäävät helposti näkymättömiksi, kun puhutaan rahasta.

Lopulta tapa, jolla puhumme taloudesta, paljastaa enemmän kuin yksikään strategia.

Se paljastaa, ketkä lasketaan mukaan täysivaltaisina kaupunkilaisina – ja ketkä voidaan ohittaa hiljaa.

Lassi Murto, vammainen aikuinen, järjestötoimija ja -työntekijä