Pelimiehen valinta: Tulin, näin ja rakensin
Ubisoftin kaupunkirakentelupelisarja on vajaan kolmen vuosikymmenen aikana kimpoillut 1400-luvulta kaukaisempaan tulevaisuuteen. Jokainen osa toi mukanaan jotain uutta ja yritti ammentaa entisten osien onnistuneimmista ratkaisuista. Lopputulokset olivat vaihtelevia. Sarjan onnistuneimpana osana on tähän asti pidetty Anno 1404: Dawn of Discoveryä, jossa omaa kaupunkia rakenneltiin Euroopan keskiajan loppuhämärissä, kaukaisten maiden eksoottisten mausteiden tuoksussa.
Pelisarjan uusin osa on ainakin historiallisessa mielessä reipas irtiotto aiempiin, sillä siinä syöksytään Rooman valtakunnan kultakaudelle, eli ensimmäiselle vuosisadalle. Terävimmät tietävät, että pelisarjan osien vuosiluvut ovat aina yhteenlaskettuna yhdeksän, joten muutamasta erilaisesta vaihtoehdosta pelin nimeksi valikoitui Anno 117: Pax Romana (Windows, PS5, Xbox X/S). Se on sarjan peleistä ensimmäinen, joka on alusta alkaen suunniteltu PC:n ohella myös konsoleille.
Tämä ilahdutti konsolistrategeja kovasti etukäteen, sillä edellisen osan Anno 1800 konsolikäännös kärsi monenlaisista raivoa nostattavista lapsuksista. On siis vähintäänkin syytä odottaa sulavaa ja mukaansatempaavaa käyttökokemusta.
Pelissä painetaan menemään muina kuvernööreinä vuoden 117 Euroopassa, jossa vallitsi tuolloin epätavallisen pitkä rauhan aika, eli Pax Romana. Rooman valtakunta ei yli sataan vuoteen sotinut ulkovaltojen kanssa, mikä tosin ei tarkoittanut sitä, että elämä oli pelkkää kanankoipien popsimista, viinin tinttaamista ja kylpylöissä irstailua. Valtakunnan ulkopuoliset barbaariheimot olivat rajaseuduilla alituinen uhka, minkä ohella paikalliset vallanpitäjät ajautuivat keskenään kahinoihin. Suurimmalta sodan hävitykseltä säästyttiin etenkin valtion kirstun puolella, joten rahaa riitti tavallista enemmän tieteeseen, kulttuuriin ja arkkitehtuuriin.
Pelin alussa pelaaja voi valita, tuuppaako viisikymmenairoisen kauppalaivansa keulan asumattoman saaren rantahiekkaan aurinkoisella Välimerellä vai sateisessa Britanniassa. Pelin perusmekaniikka on kummassakin tapauksessa sama, mutta pelikokemus merkittävästi erilainen. Ensikertalaisille on tarjolla tutoriaali, joka pelataan Välimeren väikkeessä. Tutoriaali antaa liukuhihnalta uusia tavoitteita, kuten rakenna lammastila tai tuota leipää. Pelaaja joutuu valikkoja tai viimeistään internetiä selaamalla pähkimään, kuinka tavoitteeseen päästään, tai pahimmillaan purjehtimaan laivalla summamutikassa ympäri karttaa löytääkseen vaaditun kohteen.
Itse pelasin tutoriaalia useamman tunnin, ja tästä ajasta vähintään puolet kului yleiseen ihmettelyyn siitä, mitä seuraavaksi piti tehdä.
Tärkeintä pelissä on kaupungin rakentaminen ja resurssien hallinta, eikä näitä opeteta millään tavalla. Eli miten kannattaa suunnitella, kaavoittaa ja sijoitella eri rakennuksia. Varastojen riittävyyden ja automatisoidun kaupankäynnin joutuu opettelemaan päättelymenetelmin, vaikka ne ovat pelin tärkeimmät kivijalat.
Peliin pääsee vähän paremmin sisään kokeilemalla kahta tarjolla olevaa tarinavetoista kampanjaa, joista toinen alkaa Välimereltä ja toinen Britanniasta. Tutoriaaleista nekin käyvät, vaikka sisältävät rutosti toisenlaisia ongelmia. Kumpaakin jokusen tunnin kokeiltuani turhauduin ja päätin aloittaa alusta hiekkalaatikkomoodissa, jossa ei ole rasitteena kliseisiä tarinoita.
Kun pelimekaniikkaan pääsee viimein sisään, tarjoaa peli mukavaa tekemistä tuntikausiksi. Kaupunki syntyy, kun rannalle rakennetaan kauppa-asema ja lähimetsään metsurinkämppä ja saha. Sitten alkaa tulla puutavaraa, josta rakennellaan lisää asumuksia.
Aluksi asukkaat ovat pelkkiä maatyöläisiä, mutta ennen pitkää kaupunki kasvaa ja osa väestä on korotettava plebeijeiksi, eli käsityöläisiksi. Siinä missä maalaistollolle riittää puuro ja kala, vaativat plebeijit jo monipuolisempia ruokia, kulttuuria ja huvituksia. Ja lopulta näiden yläpuolelle syntyy yläluokka, jonka arki on kurjaa ilman kalakastiketta, viiniä, juustoa, toogia ja taide-elämyksiä. Suunniteltavaa ja tuotettavaa riittää.
Väistämättä edessä on myös kaukaisempien maiden tutkiminen, eli pelin tarjoamalle toiselle alueelle purjehtiminen. Tässä toteutus on hiukan kankea, sillä pelaaja on pakotettu aloittamaan uuden alueen tutkiminen ja sinne laajentuminen samaan aikaan, kun aloitusalueellakin on homma vielä täysin vaiheessa. Joutuu pelaamaan ikäänkuin kahta päällekkäistä peliä samaan aikaan, mikä ei nyt ainakaan helpota asioita. Toisessa kun häärää, on taivaallisen tietämätön siitä, miten hommat toisaalla sujuvat. Mitään hätäilmoituksia ruudulle ei tule.
Karttana Albion on graafisesti kiehtovampi, suomaastolle pystytettyine ankeriaskasvattamoineen ja vesijättömaata kyntävine härkineen. Ja ikään kuin sekavuuden lisäämiseksi Albionin siirtokuntiaan voi kehittää joko paikalliseen kelttiläiseen tapaan tai sitten roomalaiseen. Jolloin syntyy kahden kerroksen väkeä omine tarpeineen ja jokaiseen yhteiskuntaluokkaan.
Sekavaako? Kyllä.
Huolimatta siitä, että peli on suunniteltu suoraan konsolille, on ohjailu aikamoista edestakaisin naputtelua. Ajankulun kiihdyttäminen ja pysäyttäminen on välttämätöntä ja liian monen painalluksen takana. Miksi aika ei voi yksinkertaisesti vaikkapa pysähtyä alanuolesta ja kiihtyä ylänuolesta?
Peli on resurssienhallintaa puhtaimmillaan, mutta tarvikkeiden riittävyyttä on silti seurattava monesta eri valikosta, eikä viljelysten tuotantoennustettakaan ole helposti saatavissa. Vasta sitten kun saippuan tuotantoketju käynnistyy, alkaa huomata, että tuliko sitä laventelipeltoa kylvettyä tarpeeksi vai ei.
Mutta huono peli Anno 117: Pax Romana ei missään tapauksessa ole. Jos tykkää kaikessa rauhassa tuhtata omiaan, on peli mukavaa aivojumppaa.
Teemu P. Peltola
