Uudessa Kipupiste-romaanissaan turkulaiskirjailija Annika Brusila kertoo kahden eri sukupolven naisen tarinaa. Omat kipupisteensä on niin minä-kertojalla kuin Aili-isoäidilläkin, jonka päiväkirjamerkintöjen kautta kurkistetaan menneeseen.

– Kipupisteen teemoihin vaikutti oikeastaan kaksi asiaa. Ensinnäkin Ukrainan sota. Totta kai olen kuullut, että omiakin sukulaisia aikanaan sodassa oli, mutta niistä ei ole koskaan meidän suvussamme puhuttu. Ukrainan sota toi sodan lähelle.

– Toinen teema oli oma ikääntyminen, mikä tulee tavallaan kovana yllätyksenä. Olen aina ajatellut, että ikääntymisestä huolimatta olen ihan sama henkilö kuin nuorenakin. Yhtäkkiä sitä huomasi, että enhän minä ole ollenkaan sama henkilö. Näiden teemojen ympärille tarina alkoi syntyä, Brusila toteaa.

Kipupisteessä Brusila kuvaa hahmojensa fyysistä ja henkistä kipua. Yksi tarinan keskeinen teema on rakkaudettomuuden kokemus. Sen kirjailija paikantaa laajemminkin tuotantoaan leimaavaksi teemaksi.

– Ulkopuolisuus, jonkinlainen henkinen yksinäisyys, on läsnä jollain tavalla kaikissa kirjoissani. Hahmoni eivät oikein osaa olla onnellisia tai pelkäävät koko ajan menettävänsä sen, mitä on. Heiltä puuttuu sellainen rauha, johon uskaltaisi luottaa. Siihen hahmot reagoivat eri tavoin, Brusila analysoi.

– Kipupisteessä Alli on hirveä diiva, joka kaipaa kauneutta ympärilleen. Hän pitää kotonaan helmiä kaulassa siltä varalta, että joku voi tulla käymään. Se on hänen selviytymiskeinonsa, jolla hän todistelee itselleen, että hyvin menee. Tyttärentytär, vaikka hän kärsii ihan samanlaisesta yksinäisyydestä, kaipaa jotakin hirveän pientä. Molemmat reaktiot kumpuavat samanlaisesta henkisestä puutteesta, Brusila miettii.

Brusila hyppäsi täysipäiväiseksi kirjailijaksi reilu kymmenen vuotta sitten. Viimeisen kymmenen vuoden aikana romaaneja onkin ilmestynyt tasaiseen tahtiin. Esikoisteos Kalliolla ilmestyi 2016. Kipupiste on Brusilan viides romaani.

Ennen kirjailijan uraansa valtiotieteiden maisteri oli pitkään ”oikeissa töissä”. Kirjoittanut hän on pikkutytöstä lähtien. Ensin päiväkirjoja ja sittemmin esimerkiksi levyarvioita.

– Minua alkoi kyllästyttää kvartaalipanikointi, joka työhön liittyi. Minun oli vaan pakko jättää se ja kokeilla kirjoittamista. En halunnut, että käy niin, että joskus keinutuolissa mietin, että en sitten edes kokeillut, Brusila muistelee.

Romaaneissaan Brusila käyttää ajoittain pitkiä virkkeitä. Viime aikoina häntä on alkanut kiinnostaa entistä enemmän tiiviimpi ilmaisu.

– Olen alkanut miettiä, miten pääsisin lyhyeen ja napakkaan ilmaisuun. Yksi pohdinnassa oleva asia on runokokoelman kirjoittaminen.

Ilkka Lappi