Paljonko muistamme tai paljonko meidän tarvitsee muistaa? Mieleemme piirtyvät aika ajoin yhteiset hetket läheisten kanssa ja muistojen määrätyt yksityiskohdat: nauru, miljöö tai tunne – kasvojen ilmeiden sulaessa mielestä aikojen saatossa pois. Itse muistan muun muassa viimeisiä sanoja, kosketuksia, eleitä tai enteellisiä sanoja. Pääsääntöisesti ne säiliöityvät tunnemuistiin, kuten johonkin purkkiin säilötään sieniä ja kansi painetaan kiinni lopuksi odottamaan niiden esille ottamista.

Näille on olemassa myös tieteellinen nimitys. Se on nimeltään säilömuisti, paremmin tunnettuna pitkäkestoinen muisti. Tunnemuisti kuuluu paremminkin deklaratiiviseen muistiin, joka voidaan jakaa sekä semanttiseen ja episodiseen muistiin, asiat, joita voidaan tietoisuudella tavoittaa.

Yhtä kaikki, kun muistelen hetkeä isovanhempieni erillisessä makuuhuoneessa yrittäessäni tavoittaa unta mummoni kanssa ja hänen avautuessaan minulle ollessani noin 9-vuotias, että hän ei enää elä kauaa, on jäänyt pysyvästi mieleeni.

Toinen esimerkkimuisto on edesmenneen ystäväni kännykkäviestistä, jossa tämä puhuu edesmenneen toisen ystävän traagisesta päätöksestä ja varoittaa masennuksen vaaroista: ”Älä puhu noin, koska alat kuulostamaan häneltä”.

Muistan kuin eilisen päivän isäni kuolinvuoteellaan ottaessani häntä kädestä kiinni ja hänen vaistomaisesti vetäessään kätensä pois, aivan kuin merkiksi – anna minun jo mennä. Seuraavana aamuna minulle soitettiin sairaalasta hänen poismenostaan.

Tämänkaltaiset asiat eivät ole mitään arkipäiväisiä tavallisia, melko merkityksettömiä asioita. Merkityksellisyyden vuoksi muistamme asioita, emme vain muista vaan merkityksellistämme nämä ikimuistoiset hetket lokeroimalla ne deklaratiiviseen muistiimme.

Muistia voi toki auttaa tallentamalla osan merkityksellisistä muistoista, esimerkiksi kuten itse tein kuvaamalla isäni viimeisen yhteisen hetkemme videokameralla. Tämänkaltaisen tallennetun narratiivin merkitys on siltä vähemmän tärkeä sen kokemuksen rinnalla, minkä sain isästäni juuri aktuaalisella hetkellä sairaalavuoteen äärellä tai ne viimeiset katseet vanhainkodissa.

Viestini on, pysäytetään se deklaratiivinen filmi hetkeksi. Pieneksi toviksi. Miten haluamme oikeastaan muistaa?

Kurt Hedborg