Olen asunut suurimman osan elämästäni muiden ihmisten kanssa. Lapsuudenkodista muutin ensin hetkeksi opiskelijayksiöön, joka taloudellisista syistä vaihtui kuitenkin hyvin pian kimppakämppään. Opintojen jälkeen asuin muutaman vuoden itsekseni, kunnes muutin yhteen silloisen kumppanini kanssa. Nyt olen eronnut, neljäkymmentävuotias ja asun pitkästä aikaa yksin.

Minulta on usein eron ja oman asunnon hankkimisen jälkeen kysytty, kaipaanko asuinkumppania. Kysyjät ovat tuntuneet olevan huolissaan pärjäämisestäni. Turhaan! Rakastan yksin asumista – vaikka tietenkin kaikessa on hyvät ja huonot puolensa.

Parasta on se, että saan yksin päättää ihan kaikesta: kodin sisustuksesta, arjen aikatauluista ja siitäkin, miten päin vessapaperirulla laitetaan telineeseen. Toisaalta voin syyttää vain itseäni, jos ”joku” ei ole muistanut vaihtaa rullaa uuteen vanhan loputtua.

Mukavaa on sekin, että vessa ja suihku ovat aina vapaana, kun kylpyhuoneeseen on asiaa. Ja se, että olen vastuussa vain peilistä katsojan hammastahnaroiskeiden siivoamisesta.

Siivoaminen ei ole lempipuuhaani. Se välillä ärsyttää, että siivouspäivänä kukaan muu ei kanna mattoja ulos ja tamppaa niitä sillä välin, kun itse tartun imuriin ja luuttuun. Toisaalta kotonani ei ole muita sotkemassa.

Tavarat pysyvät omilla paikoillaan, ja vasta pyyhitylle tiskipöydälle ei ilmesty leivänmurusia heti, kun selkänsä kääntää.

Rahalla saisi ostettua siivouspalveluita, jos olisi varaa. Taloudellisesti kannattavaa yksin asuminen ei nimittäin ole. Sähkön ja veden kulutus on toki vähäisempää, mutta vuokran tai vastikkeen, nettiliittymän sekä suoratoistopalvelut ja sanomalehden joutuu maksamaan kokonaan omasta pussista.

Ruokakaupasta löytyy nykyään hyvin myös sinkkutalouksille sopivia pakkauskokoja, ja kaikki itselleni ostamani herkut saan syödä ihan kokonaan yksin. Jos ei kaikki maistu kerralla, voi huoletta laittaa loput kaappiin odottamaan ja olla varma siitä, että kukaan ei käy niitä sieltä salaa napostelemassa.

Toisaalta kukaan muu ei ikinä käy puolestani kaupassa eikä laita ruokaa. Koskaan ei väsyneenä töistä tai treeneistä kotiin tullessa ole lämmin ruoka valmiina pöydässä, enkä milloinkaan saa herätä kahvin tuoksuun. Se on kuitenkin pieni hinta siitä, että kenenkään toisen herätyskello ei aamuisin herätä minua kesken unien.

Muutenkin kotona on ihanan hiljaista.

Hallitsen yksin tv:n kaukosäädintä, musiikkilaitteita ja puhelimen piipitystä. Kännykästä löytyy myös aina ystäviä, kun seuraa kaipaa. Ei siis pidä olla huolissaan!

Maria Helstola