Törmäsin Threads-pikaviestipalvelussa keskusteluun, jossa 1980–90-luvuilla peruskoulua käyneet muistelivat taitoaineiden tunteja. Vähemmän yllättäen muistot olivat ikäviä.

Kävin peruskouluni pääosin 1980-luvulla. Koulumaailma oli kovasti erilainen kuin tänä päivänä. Opettajat kohdistivat oppilaisiin niin fyysistä kuin henkistä väkivaltaa, ilman isompia seuraamuksia.

Muistan viitosluokan liikuntatunnin, kun keski-ikäisellä miesopettajalla paloivat päreet luokkakaveriini. Opettaja paiskasi pojan päin jumppasalin puolapuita ja hutkaisi kädellä perään. Poika rupesi itkemään ja katosi pukuhuoneeseen. Hän tuli seuraavana päivän kouluun silmä mustana. Sen enempää tapausta ei puitu. Mitäs pölötti.

Itsekin jouduin kolmannella luokalla puutyönopettajan pahoinpitelemäksi. Niska särki sinisenä pari viikkoa. Isäni soitti opettajalle ja huusi puhelimessa kymmenen minuuttia. Näin oli asia käsitelty. Sanottiin, että älä enää pölise.

Taitoaineiden –  kuten musiikin, liikunnan ja kuvaamataidon –  opetus oli muutenkin erikoista, koska mitään ei varsinaisesti opetettu. Näissä aineissa mitattiin vain, mitä oppilas luonnostaan osasi. Liikunnassa juostiin, hypättiin pituutta, heitettiin keihästä, pelattiin jalkapalloa ja kaukalopalloa, mutta koskaan ei opetettu, miten näitä kuuluisi oikeaoppisesti tehdä. Opettaja ei ollut valmentaja, vaan komentaja.

Telinevoimistelussa opettaja näytti rekillä kiepin ja sitten oli oppilaiden vuoro yrittää. Minä olin surkea voimistelija ja putosin kesken kaiken rekiltä pää edellä siniselle patjalle. ”Oi voi, jonon perälle ja uudelleen”, neuvoi opettaja. Ikinä en kieppiä oppinut.

Musiikintunnilla testattiin heti alkuun, kuka osasi laulaa, koska parhaat valittiin koulun kuoroon. Jokaisella tunnilla laulettiin, mutta yhdelläkään tunnilla ei opetettu, miten kuuluu laulaa. Oppimiskäyrä oli suora kuin muumion sydänfilmi. Hyvät olivat hyviä ponnistelematta, huonot huonoja ponnistellenkin. Ei ihme, että jäi traumoja.

Ajat ovat muuttuneet paremmiksi, mutta silti toisinaan ajattelen peruskoulun opettajiani. Eikö heillä koskaan käynyt uran jälkeen mielessä, että mitä tuli tehtyä?

Teemu P. Peltola