Syksy on saapunut. Otan kolme askelta kotipihalla ja viima on värjännyt nenänpäästäni punaisen. Iltapäivällä hikoilen kuin pieni sika. Trenssitakki on liikaa, mutta pelkkä pitkähihainen aamulla auttamatta liian vähän.

Kun työnnän taaperoani rattaissa kahdeksalta päiväkotiin ja neljän aikoihin takaisin pieneen kaksioomme, koko jokiranta kuulee. Porilaiset lastenrattaamme ovat paitsi sammaleenvihreät myös vinkuvat. Kaskenkadun Nesteen pihalla lisätty öljy ei auttanut asiaa, ehkä jopa pahensi. Nyt lapsen uusi syyshaalari on laikukas – ei pihaleikeistä vaan siitä kuuden euron öljystä.

Kotitalomme on ihanteellisella paikalla – kaikille muille paitsi lapsiperheille. Kun iltaisin itken itseäni uupumuksesta uneen tai pohdin tulevan talven kinnashankintoja levottomana keskellä yötä, tekisi mieli vetää muutakin kuin pulkkaa.

Autojen hurina, tööttäykset, hälytysajoneuvoista makuuhuoneeni seinään heijastuvat valot tai lähibaarista kantautuvat huutelut eivät suoranaisesti rentouta. Kaipaisin viikonloppulomaa Instagramin intohimolla mainostamassa kylpylässä – paitsi että sielläkin taitaa riehua joku bakteeri. Ei salmonella kuten alakouluni keittiössä, mutta jokin sinne päin.

Roskiksemme sijaitsevat kahden ison talon välissä. Näköesteitä on hyvin vähän ja etenkin ylimpien kerrosten asunnoista voi kytätä kunnolla, kuka lajittelee ja miten. Tiedän tämän, sillä harrastan kyyläämistä itsekin. Jokin aikaa sitten eräs naapurini A-rapusta aloitti dieetin. Roskikset täyttyivät maitorahkapurkeista ja tonnikalasäilykkeistä. Parhaan ymmärrykseni mukaan kuuri päättyi viikossa.

Olen itse lajittelijana laiska. Heitän kyllä banaaninkuoret biojätteeseen ja nettikirpputoriostoksiani kuljettaneet pahvilaatikot pahvinkeräykseen, mutta en ala nuolemaan mansikkajogurttipurkkeja puhtaiksi. Koska naapureistani valtaosa viettää päivänsä eläkkeellä, olen kehittänyt toimintamallin: ostan mustia roskapusseja läpikuultavien sijaan. Tämä on kenties paras oppini aikuisuudesta.

Minusta on tullut hyvä välttelemään – paitsi vastuita, myös naapureitani. Kun kuulen rapusta askelia, vedän oven sekunnissa takaisin kiinni. Alaovella näpytän koodia väärin riittävän monta kertaa, jotta yläkerran pariskunnan hissikyyti ehtii lähteä.

Tunne on molemminpuoleinen. Kun lapseni aamun hauraimmalla hetkellä huutaa Ryhmä haun tunnusmusiikkia hississä, naapurini valitsevat portaat.

Välttely on hetkellistä. Kun jään eläkkeelle, aion viettää naapureideni kanssa valtavasti laatuaikaa – etenkin roskakatoksella.

Tilda Karus