Ennen koiran adoptoimista en juurikaan tuntenut asuinrakennuksestani, saati alueelta, ketään. Nykyään tunnen Maurin, Leon, Hillan, Rullan, Norin sekä monta muuta tyyppiä.

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jokainen koiranomistaja jaksaa puhua omasta koirastaan loputtomiin. Yleensä, kun kysytään kuulumisia, on tapana vastata: “Hyvää kuuluu, kiitos, entä sinulle?” Se pätee kuitenkin vain hihnanjatkeisiin. Koirien kuulumiset sen sijaan kerrotaan aina tarkkaan. Kenellä on tassu tai maha kipeä, kuka taas teki sankarillisen urotyön kantamalla kepin, joka oli puolet omistajan pituudesta. Nämä ovat kulmakunnan tärkeimpiä uutisia, ja niistä ei koskaan tingitä.

On oikeastaan huvittavaa, miten vähän koiranomistajat tietävät joka ikinen päivä kohtaamistaan ihmisistä. En useinkaan tiedä heidän nimiään, enkä osaisi sanoa, mitä he tekevät työkseen. Jos tapaisin heidät ilman koiraa, tuskin edes tunnistaisin – mutta koirien nimet muistan aina. Ja onnekseni joistain ihmisistä on muodostunut koirien kautta myös ystäviä, sillä jostain syystä koiranomistajat tuntuvat olevan suurimmaksi osaksi hyviä tyyppejä.

Tämä on meidän kulmakuntamme murre: me puhumme koiraa. Jokainen ohikiitävä kohtaaminen noudattaa samaa kaavaa. Lyhyt nyökkäys, pieni hymy ja kysymys: “Miten Hilla voi tänään?”

Ulkopuolisen korvissa se voi olla pelkkää haukahdusta, mutta koiranomistajille se on murre, jota ymmärrämme täydellisesti. Siitä rakentuu yhteisö, johon ei oikeastaan tarvita virallisia esittelyjä.

Ja mikä parasta, tämä murre on lämmin. Se sisältää nyökkäyksiä, hiljaisia tervehdyksiä ja koirien kautta jaettuja huolenpidon hetkiä. Jokainen tietää, että jos naapurin koira on ollut sairaana, siitä kysytään seuraavalla kerralla. Kukaan ei jää ilman huomiota – ei edes se hihnanjatke. Kulmakunnan murre muistuttaa minua siitä, ettei yhteisö synny aina suurista sanoista. Se syntyy siitä, että jaamme saman kadun, saman loskan ja samat pienet ilot, jotka kulkevat hännänheilutuksen tahdissa. Tää on laulu kadulle, jota kotiin kuljetaan. Jota noustaan aamuun alkavaan.

Henriikka Fingerborg