Hiljattain vietettiin Suomen luonnon päivää. Sen pitäisi kai symboloida korpiemme kauneutta, lottovoittoa syntyä järven keskelle, ja niin edelleen. Kenellekään ei ainakaan enää ole epäselvää, mitä raakku tarkoittaa. Miksi jokihelmisimpukan arvo on 600 euroa, kun ihmisen on korvaamaton? Ainakin, jos raakkuu ekoasioista toiveiden mukaisesti yläosattomissa.

Moni kaupunkilehden levikkialueella on syntynyt betonilähiöön. Puita tuolloinkin kaadettiin ja kallioita räjäytettiin, mutta lähiöt rakennettiin väljiksi. Varissuosta piti tulla puutarhamainen keidas, jossa baarin tekopalmu ajaa ehkä asiansa. Metsää ympärillä silti riittää.

Lähimetsät ovat korvaamattomat etenkin siinä kohtaa, kun niitä harvennetaan uudisasumisen tieltä. Täydennysrakentaminen on symboli raakun elinvoimalle. Kohta me ihmiset haukomme happea kuorossa, kun tappohelteet kuumentavat asfalttia ja mustia palikkataloja autokansilla. Onneksi sentään muissa kuin miniyksiöissä on parveke, joka pettää alta. Vaihtoehtoisesti voi toivoa, että ilmalämpöpumppu on asennettu oikein. Voi tiirailla HD-kuvan tarkkuudella vastapäiseen taloon, kenen onni on soikein.

Kyllä me ihmisetkin elintilaa tarvitsemme. Usein viemme sen muilta. On turhauttavaa huomata, miten yhdentekevänä moni edelleen lähiluontoa pitää, ellei sillä ole euron mallista käyttöarvoa. Virkistysarvon liputtaminen kolumnissa mielletään ehkä ituhipin vihervassariraakunnaksi, kun Ylekin oli 70-luvulla punainen.

Vihreän ja punaisen sekoitus on ruskea. Se on Aurajoen väri, kohta Itämeren. Lapsuudessani se oli vielä kirkas saaristossa, jossa löyhkää nyt turistien Bajamaja. On kiire nauttimaan luonnosta edes somekuvan verran.

Ehkä voisi ottaa kuvia vaihteeksi niistä maisemista, joissa ei ole mitään kaunista. Suomen luonnon päivänä otin Naantalin Tallipuistosta, joka on enää surullinen raakile. Kunhan saa ’ndujaa marketista, kansa on tyytyväinen.

Jos puita halutaan kaataa siksi, että ne roskaavat, on menetetty jotain olennaista. Siivotaanhan vääränlaisiakin ihmisiä kaduilta. Puun oikeudesta olla puu ei ole pitkä matka steriiliin ympäristöön, joka on karsittu itsemme näköisiksi. Lopulta luontokadossa on kyse sieluttomuudesta, viimeisenkin yhteyden katkeamisesta.

Eveliina Portnoj