Agraarisen yhteisöllisyyden aikana tervanpoltto oli varsin tavallinen näky maaseudulla. Mutta, tätä nykyä se on katoava pala kansallista kulttuurihistoriaamme. Alueensa asukkaiden jopa leikkisästi ja kunnioittavasti tervamestariksi nimittämä Markku Mäenpää Säkylästä, Satakunnan ja Varsinais-Suomen rajalla, kertoo, että tervanpolttoa ei alueella enää tätä nykyä juuri harjoiteta. Säkylän alueella Sydänmaan kyläyhdistys on ainoa, joka vielä polttaa tervaa.

Mäenpää valmisti tervaa itse viimeksi viime vuonna.

– Juhannuksen jälkeen poltettiin viimeinen hauta. Meillä on yleensä ollut kerran vuodessa tapahtuma. Tänä vuonna tervanpoltto jää väliin uuden maanomistajan päättäessä vuokrasopimuksen. Kyseessä on sukupolven vaihdos. Olimme ehtineet polttaa kyseisessä paikassa yli kaksikymmentä vuotta, muistelee Mäenpää.

Tervanpolton yhteydessä syntyvä puuterva on kasvipohjainen, tumma ja huoneenlämmössä juoksevassa olomuodossa oleva hiilivety-yhdiste, jota useimmiten tuotetaan pihkaisesta männystä hapettomassa ja riittävän kuumassa ympäristössä.

– Tervanpolttoon tarvitaan vain raaka-aine ja senkin olemme tehneet normaaliin Lapin mittaan ja kokoon, jotta saamme raaka-aineet tiiviisti tervahautaan. Pääasiassa käytämme tervahaudassa polttamiseen tervasrosoa, kertoo Mäenpää.

Tervasroso on männyissä esiintyvä ruostesienitauti, jonka aiheuttajia ovat sienilajit pioninkarvaruoste ja Cronartium pini.

– Ennen vanhaan poltettiin tervaa paljon puiden kannoista. Kantojen pienentäminen on nykyään ongelma, vaikka kalusto on parantunut, erittelee Mäenpää.

Tervasroso kerätään esimerkiksi ja usein pääsääntöisesti hakkuiden yhteydestä ja kerätään koko vuoden ajalta. Tervasrosot kerätään määrättyihin paikkoihin ja ne viedään keräämispaikoilta tervahautoihin. Tervahauta on tervanpoltossa käytettävä maahan kaivettu uunimainen rakennelma.

– Tämän jälkeen tervashauta peitetään sammaleella, toiset pistää turvetta. Lisäksi lisätään vielä edellisen vuoden tuhkaa. Näin varaudutaan ehkäisemään kosteutta, tähdentää Mäenpää.

Puupohjaisten tervojen ja etenkin mäntytervan käyttö suoja-aineena on hyvin pitkä. Tunnetuimmat käyttömuodot ovat aina olleet erilaisten materiaalien suojaaminen kosteutta vastaan.

– Tervahaudan ulkorinkiin pistetään tulta, jossa on huonolaatuista mäntyä tai männyn kuorta, ei tervasrosoa. Sitten annetaan palaa, avoliekkiä ei saisi olla. Palamisasteen saatuaan, se peitetään. Tervahauta palaa kytemällä, muistuttaa Mäenpää.

Kytemisen seurauksena on runsaasti klassista tervanpolton yhteydessä syntyvää savua.

Poltossa tervaksista tislautuu niin sanottu nestemäinen terva kuivatislaamalla. Ison haudan polttaminen kesti noin viikon ja yhdestä kuutiometristä tervaksia saatiin noin 30 litraa eli neljännestynnyri tervaa.

– Terva juoksee tervahaudasta peltipohjassa. Ennen vanhaan käytettiin savea, hän kertoo.

Kuumana juoksevassa tilassa oleva terva johdetaan tervahaudan pohjalta kynään eli tervakouruun ja sitä pitkin keruuastiaan.

Tervanpoltto ei ole myöskään ole mikään varsinainen elinkeino tänä päivänä.

– Ei sillä tavalla voi ajatella, jos siitä ajateltaisiin tuntipalkan kautta, painottaa Mäenpää.

Kurt Hedborg