Muutin kuukausi takaperin ensimmäistä kertaa pois kotikaupungistani Turusta suurkaupungin sykkeeseen Helsinkiin. Olin jo pitkään puhunut, että jossain vaiheessa pitää kokeilla siipiä, ottaa vastaan uusia haasteita ja ehkä löytää oma paikka vähän isommasta maailmasta. Helsinki kutsui: siellä odottivat työ, uudet kadut ja mahdollisuus elää jonkinlaista aikuisuutta.

Mutta tämä ei tietenkään sopinut ensiajatukselta mammani maailmankuvaan – siihen, missä minä olen korkeintaan kahdeksan minuutin ajomatkan päässä, aina valmiina ruokittavaksi ja hellittäväksi.

Jo Helsinkiin muutosta keskusteleminen oli mammalassa tunnekuohujen vuoristorataa. Puheista päätellen joku olisi voinut luulla minun muuttavan Alaskaan, eikä muutaman tunnin päähän itäisempään kaupunkiin.

Aluksi asiasta ei sen kummemmin keskusteltu, jotta voitaisiin yhdessä todeta muuton olevan vain omia harhakuvitelmia eikä todellisuutta. Pian kuitenkin mamman suusta alkoi valua pitkä litania pääkaupunkiseudun olennaisimpia vaaroja: liian kalliit vuokrat, taskuvarkaat ja muut hullut suurkaupungin yössä sekä julkinen liikenne metroineen ja raitiovaunuineen.

Jokaisen varoituksen jälkeen puhetta seurasi syvä huokaus ja toteamus ”nykypäivänä kaikki on niin erilaista kuin ennen.”

Pian löytyikin sopiva asunto, joten muuttopäivä – mammalle tuomiopäivä – läheni päivä päivältä. Ja kuten voisi olettaa, tuomiopäivään valmistauduttiin varmistamalla, että lapsiraukalta löytyi varmasti kaikki tarpeellinen uutta kotia varten. Tosiasiassa mitään uusia hankintoja ei juurikaan tarvinnut tehdä, mutta tällainen vastaus ei mennyt mammalle läpi.

Useiden vääntöjen jälkeen Turun ja Helsingin välistä E18-väylää lähdettiin ajamaan 40 rullaa wc- ja talouspaperia, litra tiskiainetta ja ämpärillinen pyykinpesupulveria rikkaampana. Mamma sai osittaisen mielenrauhan.

Nyt ensimmäinen kuukausi Helsingin Puotilassa on vihdoin taputeltu ja ainakin toistaiseksi vuokra ei ole ylittänyt kipukynnystä, taskuvarkaita on näkynyt vain tv-sarjoissa ja metrot eivät ole poikenneet reitiltään.

Olen mammani ainoa lapsenlapsi, joten kai sitä tulee ymmärtää isovanhemman ikävä ja tuska, kun tyttö lähtee ensimmäistä kertaa vielä kauemmas kuin tois pual jokkee. Aiemmin asuin kuitenkin koko lapsuuteni hänestä vain kivenheiton päässä Raisiossa ja näimme useamman kerran viikossa.

Jopa tätä tekstiä lukiessa, mamma saattaa stressata kahvikupposen ääressä, miten se tyttö oikein pärjää – hyvin pyyhkii, toivottavasti myös siellä maailman toisella puolen.

Julia Ekblom