Turusta vuosia sitten Helsinkiin muuttanut ihminen tuli järkiinsä ja palasi asumaan Aurajoen rannalle. Hän kyseli somekavereiltaan, onko Turun pääposti vielä entisessä paikassaan. Kieltävän vastauksen kuultuaan hän uteli, että missä mahtaa olla Turusta katsoen lähin Postin oma toimipiste.

– No Helsingissä, kuului vastaus.

Voi miten rähmäisen sketsin Spede-vainaa olisi tästä tupakkiaskin takakanteen kynäillytkään.

Minullakin on kunnia olla osa Postin historiaa. Olin opiskeluaikoinani 90-luvun lopulla pari kesää postinjakajana pohjoisessa Turussa.

Työpäivä alkoi aamukuudelta päivän postin lajittelulla. Lehdet, kirjeet ja kortit heiteltiin suureen puiseen lokerikkoon kaduittain ja sen jälkeen kunkin kadun postit nipuksi jakojärjestykseen.

En enää ihmettele, miksi posteljoonin sanotaan tietävän kaiken. Tuleeko Apu vai Hymy? Vai Seiska, jota kukaan ei silloinkaan tunnustanut lukevansa? Tuleeko usein poliisin ikkunakuoria? Ai jai, taitaa olla raskas kaasujalka.

Tavanomaisten postikorttien tekstit posteljooni muistaa vuosikausia. Toistuvat kirjeet perintäfirmoista saavat posteljoonin arvuuttelemaan, pysyykö asiakkaan korttitalo kasassa vai vaihtuuko kirjekuoren logo lopulta Ulosottoviraston kuvakkeeksi.

Addressit kuiskivat heti, kuka on päättänyt maallisen vaelluksensa.

Tuolloin postin tutkimiseen oli aikaa. Vallitsi ehdoton sääntö, että jakolenkille ei saanut lähteä ennen kello kahdeksaa. Joskus postia oli niin vähän, että jopa kesäpate lajitteli sen seitsemäksi. Sitten juotiin jalat pöydällä tunti kahvia ja kuunneltiin keski-ikäisten posteljoonirouvien täysin ruokottomia ja painokelvottomia juttuja.

Työpäivä oli päätöksessä, kun postit oli jaettu. Palkka laskettiin silti täyden työpäivän tuntien mukaan. Joskus viimeisen ”toosan” luukku lyötiin kiinni reilusti ennen puolta päivää.

Ja oli sentään se yksi jakoartikkeli, jota odoteltiin joka torstai postilaatikolla kuumeisesti käsi ojossa. Se oli se Seiska, jota kukaan ei tunnustanut lukevansa.

Teemu P. Peltola