Kuulin ruskolaisen Mirja Paavilaisen katoamisesta sivulauseesta huhtikuussa 2024. Joskus toimittajan innostuksesta takertua asioihin on hyötyä. Satuin etsimään tietoa 1970-luvun lopusta toista tarkoitusta varten. Miksen samalla tutkisi, mitä vuonna 1976 kotoaan kadonneesta 19-vuotiaasta Paavilaisesta oli kirjoitettu paikallislehtiin?

Lopputulos oli hämmästys. Miten nuoren naisen katoaminen voi kadota niin poliisilta kuin medialtakin, joka nykyisin miltei elää true crime -uutisoinnista? Kokosin Turun yliopiston sanomalehtiarkistossa kaiken löytämäni tiedon Ruskolla vuonna 1976 ilmestyneistä lehdistä.

Siirtymä katoamispaikalle ei ollut pitkä. Sattumakohtaaminen naapurustossa osoitti, ettei työni ollut turhaa. Oven avannut henkilö iloitsi jo ennen esittäytymistä: vihdoin toimittajat kiinnostuvat Mirjan katoamisesta.

Muut mediat kiinnostuivat asiasta kolmannen, 26. marraskuuta Aamusissa julkaistun jutun myötä, tulkittuaan Paavilaisen katoamisilmoituksen avaamisen tutkinnan avaamiseksi.

Aktiivista tutkintaa ei ole avattu uudelleen, vaan se on ikään kuin unohtuneena elänyt horrostilaa. Katoamisesta on kirjattu uusi sekalaisilmoitus aiemmin hävitettyjen aineistojen takia.

Poliisin käyttämä termistö on hyvä tuntea ennen skuuppiuutisointia, jonka Paavilaisen tapaus ansaitsikin.

Poliisille voi olla joskus kiusallista, että toimittajat tekevät työtään. Tavoite, ettei Mirjan katoaminen jäisi enää unholaan, lienee nyt medianäkyvyyden ja sekalaisilmoituksen myötä toteutunut. Median ruohonjuuritason toimijat tekevät yhtä tärkeää työtä kuin isot aviisit.

1990-luvun lama vei monet paikallislehdet, jotka vielä 1970-luvulla raportoivat naapurin kaatumisesta polkupyörällä. Siksi on erikoista, ettei Mirja Paavilaisen katoamista nähty riittävän merkittävänä uutisena. Tiedon puutteesta ei voinut olla kyse, sillä ainakin Ilta-Sanomat tarttui viiveellä isommin aiheeseen.

Mirja Paavilaisen katoamisen tutkiminen on ollut matka myös 1970-luvun asenneilmastoon, jolloin asioiden ajateltiin johtuvan nuoresta itsestään. Asenteet muuttuvat hitaammin kuin ihmiselämän unohtuminen historiaan.

Eveliina Portnoj