Pelimiehen valinta: Sotasairaalan surkea arki tuottaa suuren pettymyksen
Sodista on väännetty kasaan päättymätön jono pelejä. Sen voi varmuudella sanoa, että puolalaisen Brave Lamb Studiosin War Hospital (PS5, Xbox X/S, Windows) poikkeaa keskeisesti näistä kaikista. Siinä missä sotapeleissä yleensä tavoitteena on niittää vihollisia manan majoille, on War Hospitalissa tarkoitus pelastaa taisteluissa haavoittuneita mahdollisimman paljon. Idea kuulostaa niin raikkaalta, että pelin julkaisua tuli odoteltua sormet poikkeuksellisen kiihkeästi syyhyten.
War Hospital paljastuu puhtaaksi resurssienhallintapeliksi, mikä lyökin kättä peli-idean kanssa. Frostpunkia pelanneet tuntevat olonsa kotoisaksi. Immersiota haetaan riipaisevalla taustatarinalla, jossa pelaaja istutetaan rintaman kauhut nähneen brittiläisen lääkintäupseerin univormuun. Mies on menettänyt poikansa suuren maailmanpalon mielettömässä lihamyllyssä ja saa sodan loppusuoralla komennuksen etulinjan tuntumassa Ranskassa olevan sotasairaalan pomoksi.
Sairaalassa odottaa kourallinen henkilökuntaa ja sotasairaala, jossa on vain niukat perustoiminnot. Kehitettävää riittää, joten ei muuta kuin veren tahrima valkoinen takki päälle ja hommiin.
Pelin idea on varsin yksinkertainen. Rintamalta virtaa sairaalaan eriasteisesti haavoittuneita ympärysvaltojen sotilaita. Pelaajan tehtävä on päättää, missä järjestyksessä potilaat hoidetaan, vai hoidetaanko ollenkaan. Hoitamatta jättäminen johtaa ennen pitkää yhteen uuteen kiveen sairaalan hautausmaalla, minkä lisäksi koko sairaalayhteisön moraali kokee kolauksen.
Alussa lääkäreitä on vain kaksi, ja hekin tarvitsevat lepoa. Kirurgeja ja lanttumaakareita saadaan kyllä lisää, mutta nopeasti käy selväksi, että kaikkia potilaita ei pystytä hoitamaan. On tehtävä valinta, ketkä saavat edes mahdollisuuden selvitä hengissä.
Kun potilas on operoitu onnistuneesti, hänet siiretään toipumistelttaan, mistä hänet määrätään terveen paperit kädessä eteenpäin. Vaihtoehtoja on kolme: takaisin juoksuhautaan (joka vahvistaa puolustuskykyä ja turvaa sairaalaa), päämajaan ohjeita saamaan (joka tuottaa sairaalalle elintärkeitä resurssienhankintakuponkeja) tai kotiin mukuloiden ja mammakullan viereen (joka nostaa sairaalan väen moraalia).
Sairaalaan tarvitaan lisää kirurgeja, sairaanhoitajia, lääkintämiehiä ja insinöörejä. Koko porukka pitää tietysti syöttää ja juottaa sekä taata riittävä lepo. Nikkaroitavaa riittää, kun on rakennettava uusia osastoja kaasuhyökkäyksen uhreille tai mieleltään särkyneille. Myös röntgen-laite tulee tarpeeseen, samoin kuin isommat varastotilat, lääkelaboratorio ynnä muuta. Parannettavaa on tuhottomasti, ja potilaiden virta rintamalta tasainen, hyökkäysten aikana jopa ylitsevuotava.
Tässä vaiheessa kaikki kuulostaa vielä innostavalta, mutta jostakin syystä pelintekjät ovat tehneet muutamia aivan järjenvastaisia ratkaisuja peli-ilon lannistamiseksi.
Eniten pelimoraalia syö muutamien historiallisten faktojen tyly sivuuttaminen. Valtaosa sotilaista on sekä nimiltään että kasvoiltaan joko kiinalaista, intialaista tai afrikkalaista alkuperää. Heidän syntymäpaikoikseen on kuitenkin merkitty Iso-Britannia, Ranska, Belgia tai Yhdysvallat. Toki kaukaisemman etnisen taustan omaavia ihmisiä eli Euroopassa reilut sata vuotta sittenkin, mutta heidän määränsä oli murto-osa nykyisestä. Suurin osa länsirintaman sotilaista oli brittiläisiä ja ranskalaisia nuorukaisia tavanomaisine nimineen.
On melkoisen kummaksi maailma mennyt, jos tämäkin seikka pitää kaikenlaisten somesyytösten pelossa kääntää nurinniskoin. Toki sotilaiden joukossa muutamia perusbrittejäkin on, ja pikanttina yksityiskohtana muutamilla vieläpä naisen etunimi. No Cheryl, this is not the way!
Toinen ongelma on se, ettei pelastettavien tai uhrattavien valintaan liity mitään moraalista palkitsemisjärjestelmää. He ovat vain yhdentekeviä nimiä korteissa, planktonia loputtomassa sotaresurssien meressä. On lopputuloksen kannalta ihan sama, lähettääkö kahdesti haavoittuneen ja mielensä murtaneen neljän lapsen isän vielä kolmannenkin kerran etulinjan lihamyllyyn ja lyökö kotiuttamislitteran hänen sijaansa paatuneen kriminaalin kouraan.
Taistelujen melskeet kuvataan harvinaisen keskeneräisen näköisillä, suhruisilla ja itseään toistavilla animaatioilla. Sairaalaan saa värvättyä tiedustelijoita, jotka tutkivat lähialuetta pieniä tarinallisia sivutehtäviä ratkoen. Tämä on toteuttu – hip hurraa – parilla kyllä-ei -valinnalla ja tekstipohjaisella still-kuvalla.
Kaiken muun ohella peli vyöryttää pelaajan niskaan tapahtumia ennen pitkää sellaisella voimalla, että heikompi musertuu niiden alle. Toki tämä varmasti on ollut arkea oikeissakin sotasairaaloissa, mutta kun kyse kuitenkin on pelistä, olisi jonkinlainen ennakoitavuus tervetullutta, sillä harva jaksaa toistuvasti aloittaa peliä alusta uudelleen. Peliä voi nyt pelata varsin pitkälle ja sitten yhtäkkiä havaita olevansa toivottomassa umpikujassa, kun jokin kriittinen resurssi on päässyt epähuomiossa loppumaan, eikä sitä saa lisää tarpeeksi nopeasti ilman koko sairaaladominon kaatumista. Toki pelin voi tallentaa koska vain, mutta kymmenien eri tallennusten välillä seilailu on hankalaa sekin.
Pelin idea on erinomainen, mutta toteutus varsin keskeneräinen, liekö syynä sitten ajan, rahan tai mielenkiinnon loppuminen. War Hospital on sananmukaisesti raajarikko jo syntyessään, eikä sitä voi keskihintaisenakaan suositella täyteen hintaan ostettavaksi, ainakaan ilmaan massiivisia päivityksiä.
Teemu P. Peltola
