Pelimiehen valinta: Baldur's Gate 3 tuli, näki ja voitti – lopputuloksena kaikkien aikojen paras roolipeli
Ei sitä olisi 1980-luvulla alakouluikäisenä osannut kuvitella, että ryppyiset ja puhki kumitetut Dungeons&Dragonsin hahmolomakkeet voisivat muuttua tietokonepeliin pelattaviksi hahmoiksi. Niin kuitenkin kävi aika pian, sillä D&D-maailmaan pohjautuvat roolipelit alkoivat tehdä väkevästi tuloaan peleihin jo samalla vuosikymmenellä. Yritykset olivat kunnianhimoisia ja toteutukset vaihtelevia, mutta kirkas merkkipaalu oli 90-luvun lopulla PC:lle julkaistu Baldur's Gate, jossa pelaaja loi itselleen hahmon ja lähti tutkimaan ympärillään olevaa tuntematonta maailmaa salaisuuksiin, seikkailuihin ja uusiin matkakumppaneihin törmäten. Niin kuin fantasiaroolipelissä kuuluukin.
BG oli välitön menestys etenkin tarinansa ja mieleenpainuvien hahmojensa ansiosta. Kuka voisi unohtaa esimerkiksi slaavilaisittain murtaen englantia puhuvaa rangeria Minsciä, jota uskollinen neuvonantajahamsteri Boo seurasi kaikkialle?
Jatkoa seurasi jo vuonna 2001 Baldur's Gate II: Shadows of Amnin muodossa. Pankki räjähti lopullisesti ja peli keikkuu syystäkin edelleenkin varsin korkealla kaikkien aikojen parhaiden PC-pelien listoilla. Sittemmin käyrä on ollut laskeva, kiitos tasoltaan rajustikin vaihtelevien lisäosien.
Peli ansaitsi uudelleensyntymän ja sitä pääsi kätilöimään belgialainen Larian Studios, joka oli kerännyt kannuksensa niinikään D&D-sääntöihin pohjautuvalla Divinity-pelisarjalla, jonka viimeisin osa Divinity: Original Sin II (2017) keräsi ylistystä ja tyhjensi palkintopöytiä ympäri maailmaa.
Oli siis lupa odottaa hyvää – mutta kuinka hyvää?
Vastaus: niin hyvää, ettei sitä meinaa todeksi uskoa.
Baldur's Gate III (Windows, PS5, macOS, Xbox X/S) loksauttaa leuat auki heti alkumetreillään. Käy varsin nopeasti selväksi, että tarinallisten ja vuoropohjaiseen taisteluun perustuvien roolipelien pitkään jonoon on nyt hakattu sellainen virstanpylväs, että se loistaa kauas tulevaisuuteen, määritellen koko genren toteutustakin uusiksi. Olisi ollut suorastaan skandaali, mikäli peliä ei oltaisi valittu vuoden peliksi.
Peli alkaa tietysti oman hahmon luonnilla. Tarjolla on kaikki D&D:stä tutut rodut ja hahmoluokat alalajeineen. On myös mahdollisuus ottaa hahmokseen joku pelin tarjoamista sivuhahmoista, joita voi muilta osin värvätä seurueeseensa. Itse tein vanhasta tottumuksesta puolihaltia-paladinin, joka myöhemmissä pelaaja-arvioissa paljastui yhdeksi pelin vahvimmista hahmoluokista. Paladin on seurueen isä ja äiti samassa haarniskassa. Löytyy miekkavoimaa, monipuolinen valikoima hyökkäys-, hyöty- ja parannusloitsuja sekä karismaa, jonka avulla moni ongelma ratkeaa väkivallatta.
Mikäli joskus löytyy aikaa uudelle läpipeluukerralle (koska BG3 on helposti 2-3 kertaa pidempi kuin monet muut AAA-luokan tarinapelit), kutkuttelisi jonkin aivan epäortodoksisen hahmon tekeminen. Vekkuli hobittipastori tai örinälaulun taitava puoliörkkibardi saavat hymyn huulille jo pelkkänä ajatusleikkinä.
Pelin voi toki läpäistä millä tahansa eriskummallisellakin hahmolla, sillä nelihenkiseen seurueeseen valitaan erilaisista sivuhahmoista parhaiten kokonaisuuteen sopivat. Oman hahmon ei siis tarvitse olla armoton taistelukentän tankki tai maagisen väkevä loitsija. Sellaisen vinkin voisi antaa, että hiiviskelyn, piileskelyn, lukkojen tiirikoimisen ja pikku varastelunkin hallitsevalla korkeasti älykkäällä hahmolla on seurueessa erittäin paljon käyttöä.
Pelaaja havahtuu hereille fantasiagenrelle hieman erikoisessa paikassa, eli avaruuslaivassa, jossa hänen päähänsä istutetaan matomainen loinen. Alus joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja rysähtää taiston tuoksinassa tonttiin outoon maahan, jota pelaaja alkaa tutkia toisen aluksesta selvinneen kanssa. Ensimmäinen kumppani on löytynyt, eikä aikakaan, kun eteen levähtää nippu uusia salaisuuksia, jotka on ratkottava ennen tarinassa etenemistä. Tutkittavaa ja tehtävää on todella tuhdisti, eikä kaikkea eteen tulevaa ole välttämätöntäkään – tai aina edes suositeltavaa – tonkia.
Tarina kuoriutuu auki sitä mukaa, kun törmää uusiin hahmoihin. Pelikentällä liikutaan enintään neljän hahmon seurueena, muiden kumppanien odotellessa leirinuotion ympärillä. Yksinkin saa halutessaan huhkia, mutta selviytyminen edellyttää sopivasti tasapainotettua sankarinelikkoa.
Peliin on saatu oikean roolipelin tuntua paremmin kuin mihinkään aikaisempaan teokseen. Roolipeli on videopelinäkin parhaillaan silloin, kun ympärille rakentuu maailma, jonka hengittelyn aistii kaikesta näkyvästä ja kuuluvasta. Välillä ratkotaan mysteerejä, selvitetään käytännön ongelmia, hankitaan lisää rahaa löytökamaa myymällä tai viritellään romanssintynkää leirinuotion loimussa.
Omaa luokkaansa on kamera, jo voi siirrellä portaattomasti perinteisestä yläviistonäkymästä keskelle sankarijoukkoa tai jopa vihollisten keskelle. Pikku bugina on jäänyt myös kätevä kikka kurkistella sillä lukittujen ovien ja seinienkin taakse, joten kameraa kannattaa kieputtaa.
Käyttöliittymä toimii melko sulavasti, vaikka edestakaista klikkailua on etenkin taistelutilanteessa liikaa. Eri kyvyt, taisteluliikkeet, loitsut, taikajuomat, erikoisnuolet ja muut kevätjuhlaliikkeet ovat sikin sokin hahmon toimintorinkulassa, joita voi olla rinnakkain kymmenkunta. Uuden kyvyn siunaantuessa näiden järjestys vielä muuttuu. Tutoriaali on niukka, eikä sääntökirjaakaan ole. Aiotun toiminnan prosentuaalinen mahdollisuus näkyy etukäteen, mutta paras vaihtoehto pitää selvittää yksitellen kokeilemalla. Liian monet taistelut onkin selvitettävä yritä, erehdy ja palaa aiempaan tallennukseen -metodilla, ellei sitten etsiskele neuvoja netistä. Niitä on tarjolla todella runsaasti, mutta tuleehan siitä hieman njäääh-olo. Olisi ihan kiva tietää etukäteen, mikä hyökkäys tepsii kymmenmetriseen elementaaliin, kun nyt on vain yritettävä, erehdyttävä, yritettävä uudelleen tai googlattava.
Pääjuonia ja sivujuonia sivutehtävineen on niin paljon, että kokonaisuus on sankka vyyhti, josta on mahdoton saada täyttä selvyyttä. Tehtävien jonkinlainen jaksottaminen ei olisi häirinnyt ainakaan minun pelikokemustani.
Pikkuisen miinusta on myös annettava tavarapuljaukselle, joka on viety äärimmilleen. Tyhjyyttäänkin kumisevia laatikoita ja ruukkuja on kaikkialla niin paljon, että ennen pitkää perusteellinen paikkojen tonkiminen alkaa käydä puisevaksi. Ja juuri silloin syntyy mahdollisuus jonkin tärkeän missaamiselle. Hahmojen reput saa silti helposti täyteen kaikenlaista myytävää, mutta kauppiaita on niukalti ja heidänkin kassansa rajalliset.
Mutta kaikenlainen narina pelin tiimoilta tuntuu siltikin turhalta. Sankarijoukon matka kohti Baldur's Gaten kaupunkia ja siellä odottavia salaisuuksia imaisee syövereihinsä niin lujasti, että ajantaju katoaa pelatessa joka kerta. Ennen kuin huomaakaan, on pikku pelihetki venähtänyt jälleen viiden tunnin mittaiseksi.
Kypärä päästä, polvistuminen ja kumarrus. Kiitos, Larian Games! Tämä peli ei koskaan kuole.
Teemu P. Peltola
