Pelimiehen valinta: Hiljaa, hiljaa hiivitään näin xenomorphin eessä
Kaikkien avaruushirviöiden kantaäiti esiteltiin kauhusta lamaantuneelle elokuvateatteriyleisölle vuonna 1979, jolloin Ridley Scottin ohjaama Alien – kahdeksas matkustaja tuli ja uudisti genren kertaheitolla. Elokuva sai ensimmäisen jatko-osansa vuonna 1986 ilmestyneessä Aliens: Paluu -elokuvassa, joka oli ensimmäisestä osasta poiketen toiminnantäyteinen avaruuskauhuräiskintäleffa. Ohjaajan pallilla istui nouseva tähti James Cameron, joka tuli sittemmin tunnetuksi muun muassa Titanicista ja Avatar-elokuvista. Aliensissa ryhmä avaruusmerjjalkaväen sotilaita harhautuu syrjäiseen siirtokuntaan, jonka asukkaat xenomorphit ovat silpunneet suihinsa. Ja kun uutta inehmoa ilmestyy kuvaan, niin arvaahan sen mitä tapahtuu. Pulssikivääri papattaa ja liekinheitin loimottaa.
Tästä kahvasta tarttuu kiinni kelpo RTS-kurmootus Aliens: Dark Descent (PS4, PS5, Windows, Xbox One, Xbox X/S) jonka takana on pienehkö pariisilainen pelitalo Tindalos Interactive.
Pelissä hiiviskellään jopa yksityiskohtia myöten hyvinkin tarkalleen Aliens-leffan verentahraisissa jäljissä, ja tällä kertaa se on oikein hyvä asia.
Eletään vuotta 2198 syrjäisellä Lethe-planeetalla. Rahtisukkula piipahtaa planeetan kuulla sijaitsevan Weyland-Yutani-yhtiön asemalle lastia tuomaan, kun tuntematon sabotööri avaa rahtikonttien sinetöinnit. Kuinka ollakaan, kontit ovat nälkäisiä xenomorpheja pullollaan ja aseman henkilökunta päätyy oitis alkupaloiksi. Aseman varapäällikkö Maeko Hayes onnistuu niukasti pakenemaan pureskelukuolemalta ja aktivoi tappajasatelliitin tuhoamaan alieneita rahtaavan sukkulan sen lähdön jälkeen. Räjähdys tuhoaa myös rahtisukkulan emoaluksen sekä rampauttaa samoilla kulmilla pyörivän avaruusjalkaväen tukialuksen USS Otagon, joka tekee pakkolaskun kuuhun.
Sen sotilaat pelastavat Hayesin alienien kynsistä, listien loput xenomorphit. Lentokyvyttömästä sukkulasta tulee uusi tukikohta, josta käsin aletaan tutkia alienien valloittamaa Letheä – ja salaisuuksia, joita tuhoutunut siirtokunta sisällään hautoo.
Pelaajalla on alussa käytettävissään kymmenkunta sotilasta, jotka hieman epäloogisesti ovat kokemattomia alokkaita. Toki samasta asetelmasta alkaa myös strategiapelaajille tuttu kulttiteos XCOM2, jossa perusidea on sama kuin Dark Descentissä: suorita tehtäviä ja palaa emoalukselle nuolemaan haavojasi ja parantelemaan sotilaitasi, tehokkaampia aseita ja varusteita matkan varrella nikkaroiden. Mitä kauemmin tehtävien parissa tuhtaat, sitä vaikeammaksi käy vastus.
Dark Descent poikkeaa pelattavuudeltaan mielenkiintoisesti muista RTS-peleistä. Planeetan pinnalla neljän sotilaan ryhmää ohjataan yhtenä yksikkönä. Toteutus on sujuva ja sotilaat liikkuvat tyylikkäästi pikkutarkasta grafiikasta huolimatta. Sotilaat osaavat tähystää joka suuntiin kulman takana vaanivien alieneiden varalta.
Kun määrää joukolle tehtävän, lähin sotilas tekee sen muiden varmistaessa ja tarpeen tullen suojatessa. Kaikkialla on hämärää ja joukon polkua valaisevat vain kiväärien lamput. Liiketunnistin alkaa piipittää pahaenteisesti alienien ilmaantuessa karttanäytölle ja piippaus tihenee, mitä lähemmäksi se tulee. Pelitunnelma on hyvinkin autenttinen ja sopivasti karmaiseva.
Kussakin tehtävässä on tuhottomasti tavoitteita, eikä tarkoitus edes ole suorittaa niitä kaikkia kerralla. Patruunoita on rajallinen määrä, minkä lisäksi sotilaille kasaantuu helposti taistelustressiä. Turvallisen lepopaikan voi varmistaa hitsaamalla huoneiden ovia kiinni, mutta sekin kuluttaa vähiä tarvikkeitaa.
Joskus on vain viisainta raahata haavoittuneet takaisin panssariautolle (jonne ehjänä selviäminen voi olla uroteko sinänsä) ja palata Otagolle vaihtamaan sotilaita vereksiin. Kaikki tehtävässä tehty tallentuu karttaan ja seuraava ryhmä jatkaa siitä, mihin edellinen jäi.
Aseistus on elokuvasta tuttua. Perustorrakkona on pulssikivääri, minkä lisäksi löytyy haulikkoa, konepistoolia ja liekinheitintä. Erikoisaseiden käyttö onnistuu rajoitetusti toimintapisteiden rajoissa, joten on tarkoin harkittava, milloin alienin liekitystä on syytä harrastaa. Keskeisenä aseistuksena ovat myös liikesensorien avulla toimivat itsenäiset sentry gunit, joiden viisas asettelu on usein avain pinteestä selviämiseen. Peli on kuitenkin armoton, sillä aseiden kasaamiseen on aikaa vain silmänräpäys siinä vaiheessa, kun äkkää minne ne kannattaa koota.
Taistelut ovat nopeita ja kaoottisen raakoja. Aseiden pauke vetää alieneita puoleensa kuin kärpäspaperi pöriseviä ja ylivoima on paikoin musertavaa. Ennen pitkää irtonaiset raajat lentelevät pitkin poikin samalla, kun xenomorphi raahaa kiljuvaa taistelutoveria jalasta kotipesäänsä, sanoinkuvaamattoman kohtalon kynsiin.
Pientä helpotusta voi saada painamalla toiminnan pauselle mietintähetken ajaksi, mutta vaikeimmilla tasoilla mennään reaaliajassa koko ajan. Peli on todella haastava jo toiseksi helpoimmalla vaikeustasolla ja taistelujen uusinnoilta ei voi välttyä.
Pelin perimmäisenä ideana onkin täyttää annetut tehtävät mahdollisimman vähällä ampumisella. Hiljaa pimeydessä hiipiminen on avain voittoon, ja aseet laulaen jokaisen eteen tulevan alienin lahtaaminen on tie tuhoon.
Sotilaisiin on haettu persoonallisuutta ulkoisen olemuksen ja nimen muokkausmahdollisuuksilla, joskin ne ovat esimerkiksi XCOM2:iin verrattuna varsin rajalliset. Jokaisella sotilaalla on myös niin sanottu heikko kohta, joka voi ilmetä hätiköintinä, käskyjen tottelemattomuutena, herkästi paniikkiin menemisenä ja niin edelleen. Sotilaiden geneerisestä yleisilmeestä johtuen niihin ei pääse syntymään yhtä vahvaa kiintymyssuhdetta kuin XCOM2:ssa, jossa kokeneen taistelijan menettäminen tehtävässä kouraisee todella syvältä.
Mikäli Aliensin ainoalaatuisen synkkä ja toivoton maailma tuntuu omalta paikalta, eikä kuningattaren happoiseen kitaan lähietäisyydeltäkään kurkistaminen kammota, on tiedossa varsin rattoisia pelihetkiä ja roimasti uudelleenpeluuarvoakin.
Teemu P. Peltola
