Minä, mies ja kaksi nelijalkaista asumme nykyään oman mittapuumme mukaan maalla. Kyse on varsin subjektiivisesta landekäsityksestä, joka perustuu lähinnä seuraavaan pyhään kolminaisuuteen: meillä on piha, pihalla kasvaa lukuisia omenapuita sekä muuta kasvustoa ja lähimiljöö koostuu asfalttiviidakon sijaan puistosta, puskista ja pihanurmista.

Kutsumme kuudenkymmenen neliön erillistaloasuntoa kodiksi jo toista vuotta, mutta ihmeteltävää riittää edelleen. Sitä luulisi maaseudulla kasvaneen millenniaalin osaavan nimetä muitakin kasvikunnan kaunokaisia kuin juolukan, lupiinin ja variksenmarjan, mutta toisaalta teiniangstiversioni karttoi männävuosina jopa lapsuudenkodin takapihaa. Rakas tiilitalo tönötti metsän helmassa, mutta lähin kosketukseni luontoon oli brittiläinen matkailuohjelma Hiuskarvan varassa, jossa äijä nimeltä Bear joi virtsaa, nylki eläimiä ja ui alligaattorien kanssa viihteen nimissä.

Teininä luonnollisesti suhtauduin aikuisuuden auvoihin kyynisen kylmästi. Aikuiset ostavat kaupasta tulppaaneja ja multaa energiajuomien sijaan, menevät mieluummin sienestämään kuin bailaamaan ja ylistävät aitoja mustikoita ja mansikoita varsin kelpojen esanssikaramellien sijan. Nyt olen itse aikuinen ja Z-sukupolven horjumattoman mielipiteen valossa sekä tylsä että nolo.

Teemme perheen kesken pitkiä metsälenkkejä. Minä kuljen varovasti ja tahrin aina takamukseni, koska kohtaan vastaan tulevat kalliot istualleni. Mies puolestaan harppoo jyrkänteiden reunoille ja kurkistelee pudotukseen vailla pelon häivää. Meitsi saa kylmiä väreitä selkään, koska pelkään korkeita paikkoja toistenkin puolesta. Toinen murre maiskuttelee sammalta ja muita luonnon antimia heti, kun silmä välttää, ja toinen pysyttelee visusti polulla ja nauttii sylikyydistä mahdollisten vesiesteiden yli.

Muusta maailman menosta huolimatta kevättä ei ole peruttu. Aurinko läikkyy enenevissä määrin ja kaikki talven jäljiltä harmaa ja eloton rupeaa jälleen vihertämään ja kukoistamaan. Silmistä vuotaa katupölyä ja kukinta aiheuttaa aivastuksia. Citykanit ryömivät ulos talvipiiloistaan ja lähtevät kääntelemään lähimetsän tai -pururadan kiviä löytääkseen kadotetun nirvanan.

Lainasin vanhan kasvikirjan ja aion kyykkiä pihalla niin kauan, että opin tunnistamaan jokaisen korren ja kukan. Ostin myös valikoiman siemeniä ja kaivoin esille vanhan kukkalaatikon. Toistaiseksi multaan on koirien toimesta haudattu kaksi poikkeuksellisen hienoa keppiä, mutta jos minut äänestetään perheen vastuuhortonomiksi, aion kylvää tilalle narsisseja ja eräitä toisia kukkia, joiden nimeä en nyt muista.

Linnea Lahtinen