Neljässä eri maanosassa kansainvälisen Punaisen Ristin kehitysapu- ja katastrofitöissä yli 20 vuotta toiminut terveydenhoitaja Milja Heinonen on pakannut kokemuksiaan Minä Lähdin maailmalle -kirjaan.

– Ollessani osastonhoitajana Porvoon terveyskeskuksessa 1980-luvulla tuli minulle tuli pätkiä, jolloin koin, että työ mitä tein on aivan rutiinia. Punainen Risti soitti sitten sopivasti ja kysyi halukkuuttani. Ensimmäinen komennukseni suuntautui vuonna 1985 Sudaniin. Sitä ennen olin kouluterveydenhoitajana Perniössä, muistelee Heinonen.

Heinonen kertoo, että Sudanin reissu oli perusta tälle kirjalle ja työlleen Punaisessa Ristissä.

– Se oli matkana myös sellainen, mikä kasvatti minua ihmisenä ja naisena aivan suunnattomasti.

Heinonen nostaa esiin, että 1980-luvulla Punaisen Ristin ruoka-apuleirit Sudanissa olivat suomalaisia.

– Henkilökunta niissä oli Suomen Punaisen Ristin. Suomalaista olivat myös raaka-aineet, josta teimme velliä paikallisille lapsille kaksi kertaa päivässä.

Heinonen kertoo, kuinka Punainen Risti hoiti Sudanissa ympärileikattuja lapsia. Poikia, joilla olivat paikat tulehtuneet, sekä tyttöjä, joille oli tehty silpominen pahimman kaavan mukaan.

– Pissaakin saattoi tulla vain tippa kerrallaan, koska heidät oli ommeltu niin tiukkaan. Se oli tosi julmaa. Usein tämä tulehdus oli jo niin vakava, että siihen eivät mitkään antibiootit enää auttaneet.

– Hoitotyössä joutui käyttämään paljon luovuutta ja mielikuvitusta, koska meillä ei ollut kaikkia välttämättömiä tavaroita, joilla olisimme saaneet hoidot tehtyä. Usein tavarat tulivat silloin, kun epidemia, kuten kolera, oli jo ohitse.

Heinonen uskoo, että suurin vietti ulkomaan komennuksille lähtöön on tullut isovanhemmilta perityistä geeneistä.

– Olen aina halunnut nähdä maailmaa ja oppia mitä sieltä on saatavissa, rakastan tutustua uusiin ihmisiin.

Heinosen seuraava komennus oli Malesiassa, jossa hän oli vastaanottamassa vietnamilaisia venepakolaisia.

– Minulle oli annettu toimenkuvaksi kouluttaa heidät hoitajiksi, jotka pystyvät vastaamaan leirin lapsista ja heidän terveydenhuollostaan. Jakaa tietoa tarttuvista taudeista ja niiden ehkäisystä.

Hän kokee, että kaikkein kunnianhimoisin komennus oli Oseanian keikka.

– Alue oli valtava, asia mitä muualla ei ollut siinä määrin. Toisaalta Oseaniassa oli ihmisten innokkuus merkittävää, asia mitä muualla ei ollut. He olivat innokkaita oppimaan, samoin kuin vietnamilaiset.

– Kosovossa pyrimme muuttamaan asenteita suhtautumisessa erikoissairaanhoidosta perusterveydenhoitoon siirtymisessä. Itäblokin maissa on aina arvostettu erikoissairaanhoitoa enemmän. Kosovossa hoidettiin vielä vuosituhannen vaihteessa erikoissairaanhoidossa 95 prosenttia potilaista.

Paikallisten ihmisten vastaanoton suhteen hän koki pääsääntöisesti positiivisena.

– Negatiivista kohtaamista ei ollut kuin Keniassa. Kosovossa oli hyvä vastaanotto hoitajien puolesta. Minulle on aina ollut helppo tulla toimeen ihmisten kanssa. Se on varmaan näkynyt lävitse, että rakastan työtäni, hän päättää.

Kurt Hedborg