Suomen lastensuojelu nojaa poikkeuksellisen vahvasti kalliiseen laitoshoitoon. Jos laitoksiin sijoitettujen lasten osuus saataisiin Tanskan tasolle, julkinen talous voisi säästää vuosittain 350–500 miljoonaa euroa, arvioi EVA Fellow Jussi Pyykkönen tuoreessa EVA Analyysissä.

Suomessa noin puolet kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista asuu laitoksessa. Vuoden 2024 lopussa osuus oli 49 prosenttia. Tanskassa osuus on noin kolmannes (33 %), Ruotsissa runsas viidennes (22 %) ja Norjassa alle kymmenesosa (8 %).

Laitossijoitus maksaa tyypillisesti 145 000–255 000 euroa vuodessa, kun esimerkiksi perhetyön vuosikustannus on noin 10 000–20 000 euroa. Jos laitoksiin sijoitettujen lasten osuus saataisiin Suomessa pudotettua edes Tanskan tasolle, laitossijoituksia olisi Suomessa noin 2 800 nykyistä vähemmän. Tämä tarkoittaisi noin 350–500 miljoonan euron vuotuista säästöä julkiselle taloudelle.

Kolme vuotta kestävä laitoshoitojakso maksaa yhteiskunnalle noin puoli miljoonaa euroa lasta tai nuorta kohden. Pyykkösen mukaan ongelma ei ole vain palvelun korkea hinta, vaan järjestelmän kannusteet: nykyinen vuorokausihinnoittelu palkitsee palveluntuottajaa sitä enemmän, mitä pidempään laitossijoitus jatkuu.

– Lastensuojelun onnistumista ei pitäisi mitata sillä, kuinka monta laitosvuorokautta järjestelmä tuottaa. Tavoitteena pitää olla lapsen tilanteen paraneminen ja turvallinen siirtyminen kevyempiin palveluihin aina kun se on lapsen edun mukaista, Pyykkönen sanoo.

Pyykkönen esittää, että hyvinvointialueet ostaisivat yksittäisten laitosvuorokausien sijaan määräaikaisia, kiinteähintaisia hoitojaksoja. Palveluntuottajan korvaus ei tällöin kasvaisi hoitopäivien mukana, vaan tuottajalle syntyisi taloudellinen kannustin auttaa lasta siirtymään oikea-aikaisesti esimerkiksi perhehoitoon, perhekuntoutukseen tai avohuollon palveluihin.

Pyykkösen mukaan samanlainen kannustinongelma näkyy muuallakin sosiaalihuollossa. Järjestelmä palkitsee helposti asiakaskäynneistä, asumisvuorokausista, hoitopäivistä ja asiakaspaikoista, vaikka tavoitteena pitäisi olla raskaan palvelutarpeen vähentäminen ja toimintakyvyn paraneminen.

Analyysissä ehdotetaan myös, että hyvinvointialueille asetetaan sosiaalipalveluihin nelivuotinen nettomenokehys. Jos alue vähentää raskaiden palvelujen tarvetta ja alittaa kehyksen, se saisi pitää esimerkiksi puolet syntyneestä säästöstä.

– Sosiaalihuollossa rahaa pitäisi seurata onnistumisesta, ei palvelutarpeen pitkittymisestä. Kun lapsi pärjää kevyemmällä tuella, ikääntynyt pystyy asumaan pidempään kotona tai mielenterveyskuntoutuja palaa opintoihin tai työhön, sekä ihminen että julkinen talous voittavat, Pyykkönen sanoo.

Sosiaalihuollon kokonaiskustannukset ovat Suomessa noin 11 miljardia euroa vuodessa ja kasvavat analyysin mukaan noin puolella miljardilla eurolla vuosittain. Pyykkönen katsoo, ettei julkisen talouden mittavaa sopeutusta voida toteuttaa uskottavasti ilman sosiaalihuollon kustannusten kasvun hillitsemistä.

Aamuset-kaupunkimedia (AKM)