Suomessa ei sanota ääneen, jos ruoka on pahaa. Ravintolassakin kiitetään erinomaisesta, vaikka kotimatkalla jo päätetään, ettei tänne kyllä toiste tulla. Meidät on myös kasvatettu syömään kiltisti, sillä ruoasta ei valiteta. Tämä on jäänyt selkäytimeen; aikuisenakin kiitetään, vaikka hampaat irvessä.

Meillä on juhannusporukka, ja jokaisella meistä on siinä porukassa oma roolinsa. Joku tekee alkuruoan, toinen lämmittää saunan, joku muistaa lipun ja kokkaa pääruoan. Minä teen joka ikinen vuosi britakakun ja siitä on juhannusidentiteettini muodostunut. Valmistan pohjan etukäteen kotona ja mökillä vatkaan vain kermat, levitän täytteet ja koristelen kakun. Se on turvallinen, toimiva ja näyttävä ratkaisu. Sellainen, jonka osaan vaikka silmät kiinni.

Sinä juhannuksena kaikki meni niin kuin pitikin. Aurinko paistoi, pöydässä seisoi Suomen lippu, mansikat olivat kauniita ja kakku koristeltu kukilla. Brita näytti juuri siltä kuin sen kuuluukin. Sitten tuli jälkiruoan aika. Ensimmäiset haarukalliset nostettiin suuhun, ja pöydän ympärille laskeutui hämmentynyt hiljaisuus. Ei mitään dramaattista. Kukaan ei sanonut heti mitään. Kunnes minä avasin suuni ja sanoin ääneen sen, minkä aivot jo tiesivät mutta eivät vielä halunneet uskoa: hetkinen. Joku tässä on outoa. Maistelimme uudestaan.

Emäntä meni keittiöön ja palasi hetken päästä läpinäkyvän purkin kanssa. Siinä luki sokeri, mutta sisällä oli suolaa. Minä olin vatkannut juhannuskakkuun kermavaahtoa, joka oli kaikkea muuta kuin makeaa. Tilanne oli juuri niin kiusallinen kuin voi kuvitella. Olinhan minä se, joka aina tekee kakun. Ammattilainen. Ruokatoimittaja. Kukaan muu, paitsi minä itse, ei kehdannut olla syömättä kakkupalaansa. Ystävät alkoivat kehua vuolaasti, että tämähän maistuu oikeastaan tosi hyvältä. Joku vertasi makua suolakinuskiin. Yksi otti jopa lisää. Kakku syötiin loppuun, eikä perinne kaatunut. Jano kylläkin oli kova.

Siitä juhannuksesta lähtien sokeri ja suola on pidetty visusti omissa purkeissaan.

Minä teen edelleen Brita-kakun, mutta seuraavina vuosina se on maistunut poikkeuksellisen hyvältä. Ja tätä kommellusta ei kukaan tuo koskaan enää esiin. Sillä ruoka syödään loppuun, eikä ketään nolata ruokapöydässä.

Henriikka Fingerborg