Viime kuussa Ylen Perjantai-ohjelmassa käsiteltiin työhäpeää. Itse en työtäni ole koskaan hävennyt – muut hoitavat sen puolestani. Suhtautuminen on toisenlaista, kun kerrot olevasi toimittaja, kuin jos kerrot olevasi kaupan kassa. Olen myös opettaja, joka haaveilee joskus porrassiivoojan työstä. Se vasta rankkaa on, kuten hotellisiivous. Olet näkyvä vasta tahrana rappukäytävässä. Tililtäkin palkkaa saa suurennuslasilla etsiä.

Työhäpeä liittyy usein matalaan palkkaukseen, sitä kautta ammatin arvostukseen. On myös ammatteja, joita arvostetaan kuvitellun palkkauksen takia. Kun kuulee totuuden, yllätys on melkoinen. En viitsi pohtia, kuuluuko freelancetoimittaja näihin karkeloihin. Pienyrittäjät Suomessa, suoranaisia kroisoksia. Vievät asiakkaiden rahat, ehdottomasti.

Itse huomasin syysloman jälkeen koulussa, että vahaa on käytetty. Kiitos siistijöille siitä, että laitos on hetken palatsi. Meistä ihmisistä irtoaa likaa – valitettavasti myös suusta.

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että kaikki työ on yhtä tärkeää. Verotuloista huolimatta sen ei tarvitse saada krusifiksin asemaa makuuhuoneessa. Luterilaiseen työmoraaliin kuuluva uupumiseen asti työskentely kumpuaa myös häpeästä. Koskaan et riitä, aina voit tehdä paremmin. Itse pidän tyytyväisenä riman matalalla. Sen ja palkkauksen ehdoilla teen parhaani.

Omalla otannallani matalapalkka-aloja yhdistää työhäpeän sijaan se, että työntekijät tai yrittäjät ovat ylpeitä tekemästään työstä. He ansaitsevat arvostuksen taidoistaan, jotka voivat olla jopa paremmalla tasolla kuin koulutetummilla. Tähän ammattiryhmään kuuluvat esimerkiksi koulunkäynninohjaajat, entiseltä nimeltään avustajat.

Mutta eipä opettajiakaan nykyisin arvosteta kuten ennen. Oikeastaan en tiedä ammattiryhmää, joka kuorona toteaisi olevansa tyytyväinen palkkaukseensa. En ole kuullut johtotason valittavan muusta kuin lisääntyneestä vastuusta ja burn outista. Voiko jälkimmäistä edes rahalla korvata?

Kansanedustajien palkkiot nousivat viime vuonna kahdeksan prosenttia. Me osaamme kyllä hävetä heidän puolestaan. Mutta osaammeko asettua toistemme asemaan?

Eveliina Portnoj