Näillä helteillä ja etenkin veden hinnoilla oma pihakaivo on taivaan lahja. Yläilmoista satanut vesi on täyttänyt kaivon mukavasti tänäkin kesänä. Vaikka alkukesä on ollut kuiva, oli kaivon 14:stä sementtirenkaasta vain kolme vedenpinnan yläpuolella. Vettä on siis viisi ja puoli metriä.

Asun isoisäni alunperin rakentamassa talossa. 1960-luvun alussa oma pihakaivo oli omakotitalossa itsestäänselvyys.Isoisäni oli napannut pihapajusta kolmihaaraisen vitsan, taivuttanut kaksi päätä puolikaareen kouriensa väliin ja kulkenut ympäri tonttia vitsanpää väristen.

Pihaportin tuntumassa vitsa vääntyi alas niin rajusti, että pajun kaarna jäi isoisäni sormiin. Siihen kohtaan iskettiin lapio.

Kun isoisä oli lapioinut sopivan kuopan yhdelle betonirenkaalle, nostettiin sen päälle toinen ja jatkettiin kaivamista ensimmäisen renkaan alta. Renkaita lisättiin sitä mukaa, kuin kuoppa syveni. Muu perhe auttoi kaivon kaivamisessa kiskomalla narulla saviämpäriä ylös ja laskemalla ämpärin taas alas, isoisän huhkiessa kaivon pohjalla.

Seitsemän metriä myöhemmin oli kaivo valmis. Sen jälkeen isoisä kävi tunnettuna kaivonkatsojana merkkaamassa kaivonpaikkoja naapureille ja kaivoi pihalleen vielä toisenkin kaivon. Hän oli suunnilleen minun ikäiseni, alle viisissäkymmenissä.

Kyllä jäisi minulta tekemättä. Sekä kaivon kaivaminen että paikan katsominen.

Kaivon kaivaminen ei ollut sotaveteraanipolvelle erikoinen juttu, mutta nykyihmisen on sitä mahdoton käsittää. Ei se ollut mies eikä mikään, joka ei taloa rakenna ja kaivoa kaiva.

Eivätkä pappani lapiohommat siihen jääneet. Hän kaivoi myös rinnetonttiin talolle kuopan, jolle perustukset eli ”kruntti” rakennettiin. Lapio heilui iltaisin raskaan työpäivän jälkeen.

Kaivinkoneen vuokra oli luultavasti isoäitini mielestä liian kallis, joten kaivakoon ukko pari kuukautta. Saa tekemistä ja tulee halvemmaksikin.

Kiitoksia vain pappa sinne tuonpuoleiseen. Pidän kaivon kunnossa. Se olkoon minun osani.

Teemu P. Peltola