Suomea opettelevien koulunkäynnin tukemisen tulee tapahtua yhteistyössä ja koulutusjärjestelmän eri tasoilla

Opettajien taidot tukea kielellistä moninaisuutta eivät aina ole peruskoulun opetussuunnitelmien edellyttämällä tasolla. Suunnitelmat ovat jo usean vuoden ajan edellyttäneet jokaiselta opettajalta kieli- ja kulttuuritietoista pedagogiikkaa, mutta asiaa kasvatustieteen alan väitöstyössään tutkinut Elisa Repo havaitsi eroja opettajien asenteissa ja käytänteissä.

Repo tutki Turun yliopistoon tekemässään kielikasvatusalan väitöskirjassaan, miten suomalaiskouluissa tuetaan kielellistä moninaisuutta. Hän tarkasteli aihetta niin opettajien, oppilaiden, oppimateriaalien, opettajankoulutuksen kuin opettajaopiskelijoiden näkökulmista. Laaja katsantokanta paljastaa selkeitä ongelmia.

– Monikielisten oppilaiden tukemista kouluissa hidastavat toisilleen vastakkaiset puhetavat, jotka kumpuavat ympäröivästä yhteiskunnasta. Puhetavat kytkeytyvät toimijuuteen, hyväksyntään ja muutosvalmiuteen ja paljastavat ristiriitaisuuksia opettajien asenteissa ja käytänteissä, Repo sanoo.

Peruskoulun opetussuunnitelmat ovat vuodesta 2016 lähtien edellyttäneet jokaiselta opettajalta kieli- ja kulttuuritietoista pedagogiikkaa. Se tarkoittaa muun muassa kielen keskeisen merkityksen ymmärtämistä kaikessa oppimisessa sekä oppilaiden kieli- ja kulttuuritaustojen näkemistä opetuksen resurssina. Repo havaitsi kuitenkin, että monikielisissä kouluissa työskentelevillä opettajilla oli keskenään erilaisia valmiuksia kohdata koulun opetuskieltä opettelevia oppilaita.

– Opettaja saattaa jopa ulkoistaa itsensä kielitietoisuustoimenpiteistä, vastustaa opetussuunnitelmamuutoksia tai jaotella oppilaita meihin ja niihin. Tämä voi olla omiaan ruokkimaan arjen rasismia koulussa. Koulunkäynnissä tarvittavan kielitaidon vaatimukset voi olla vaikea hahmottaa, ja heikosta menestyksestä päädytään syyttämään oppilaan asennetta, Repo sanoo.

Samaan aikaan kouluissamme opiskelee monikielisiä oppilaita, jotka kokevat koulun opiskelukielellä osallistumisen ainakin ajoittain haastavaksi.

Jotta kielipoliittisten linjausten ja käytänteiden epäsuhdasta päästään eroon, on tehtävä monitasoisia muutoksia. Repo korostaakin, että kielitietoinen koulu on luotava koulutusjärjestelmän eri tasojen yhteistyönä. Kehittämistyöhön tarvitaan tukea, oppimateriaaleja ja systemaattista opettajien perus- ja täydennyskoulutusta, sillä ammatilliset valmiudet tukea kielellistä moninaisuutta eivät kasva itsestään. Tällä hetkellä monella koulussa työskentelevällä ei välttämättä ole riittävästi tilaisuuksia tarkastella koulun kielenkäyttötilanteita ja niissä vaadittavia luku- ja kirjoitustaitoja kielenoppijan näkökulmasta.

Yhdessä väitöskirjan osatutkimuksessa tarkasteltiin myös opettajankoulutuksen kurssi- ja opetussuunnitelmadokumentteja.

– Monikielisyyteen liittyviä kysymyksiä käsiteltiin pääasiassa suomen kieleen ja kirjallisuuteen liittyvillä kursseilla, jolloin keskiössä oli suomi toisena kielenä -opetus. Monikielinen pedagogiikka ja kielitietoisuuden vakiinnuttaminen käytänteiksi muuallakin kuin suomen tunneilla jäivät vähemmälle huomiolle. Tutkimus osoitti epäsuhdan kielitietoisten linjausten ja opettajankoulutuksen kurssisisältöjen välillä, Repo toteaa.

Hän ehdottaa, että suomen kieltä opettelevien huomioiminen kaikkien oppiaineiden tunneilla vaatii muutoksia opettajankoulutukseen.

– Tuomalla kielenoppiminen osaksi muidenkin kuin kielialan asiantuntijoiden keskustelua voitaisiin kehittää kestäviä ratkaisuja siihen, miten monikielisten luokkien oppilaat saavat yhdenvertaiset mahdollisuudet osallisuuden kokemuksiin, koulun opetuskielen opetteluun ja osaamiensa kielten hyödyntämiseen oppimisen resurssina. Tarvitaan esimerkkejä siitä, miltä käytännössä näyttää vaikkapa kielitietoinen ympäristöopin tunti, jolla sisältötiedon ohella tietoisesti harjoitellaan lukemaan ja kirjoittamaan tiedonalalle tyypillisiä tekstejä. Kielenoppimisen periaatteita soveltavien opetuskäytänteiden on oltava tarjolla opettajille siten, että ne näyttäytyvät eri oppiaineiden opettajille järkevinä ja omaan opetukseen mahdollisina. Tällaisten käytänteiden kehittämiseen tarvitaan resursseja ja aikaa yhteistyölle, Repo toteaa. Ylipäätään kielen keskeisyyden ja kielitaidon kehittymisen tukemisen tulisi saada nykyistä suurempi tila maahanmuutto- ja integraatiokeskusteluissa.

Tutkimuksessa oppilailta kerättyjen kokemusten mukaan yhteistyön merkitys näyttäytyy lopulta luokkahuonetasolla oppilaiden toimijuuden tukemisessa: mahdollisuudet kielestä keskusteluun ja tiedon rakentamiseen yhteistyössä opettajan, parin tai pienryhmän tuella lisäävät monikielisen koulun oppilaiden osallisuutta.

Tutkimus nostaa esille myös onnistuneita malleja. Yksi esimerkki on oppimiskokeilu, jossa oppilaat kirjoittivat lyhyitä tekstiraportteja kielentämismenetelmää hyödyntäen, ja tutkijat analysoivat ne eri menetelmiä hyödyntäen.

– Kielennyksistä selvisi, että yhteistoiminnassa monikielisen koulun oppilaat kokivat hyödyntävänsä aiempaa kielellistä tietoisuuttaan ja pystyvänsä yhteisön tuella ratkaisemaan oppimiskokeilun tehtävät, joita eivät yksin pystyisi. Tulosten perusteella voikin ehdottaa, että oppimateriaalien mielekkyyttä voisi lisätä siten, että yhteistoimintaan ohjaavilla tehtävillä kielen merkityksistä neuvottelu tuotaisiin kaikkien oppilaiden ulottuville, Repo sanoo.

FM Elisa Repo esittää väitöskirjansa Together towards language-aware schools. Perspectives on supporting increasing linguistic diversity julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa perjantaina 24. helmikuuta kello 12 (Turun yliopisto, Educarium, Edu1-luentosali, Assistentinkatu 5, Turku).

Yleisön on mahdollista seurata väitöstä etäyhteydellä.

Vastaväittäjänä on professori Mirja Tarnanen (Jyväskylän yliopisto) ja kustoksena professori Sara Routarinne (Turun yliopisto). Tilaisuus on suomenkielinen. Väitöksen alana on kasvatustiede.

Väitöskirja on julkaistu sähköisenä.

Aamuset-kaupunkimedia (AKM)