– Vastaan Turun yliopiston eläinmuseon selkärankaisnäytteiden säilymisestä ja uusien tekemisestä, kertoo eläinkonservaattori Ari Karhilahti.

Tapaamispaikallamme Raision Kasvitieteellisessä puutarhan kahviossa itseäni vastapäätä istuu kuusikymppinen ja vahvakätinen, jo 15-vuotiaasta eläimiä täyttänyt, lähes kaiken eläinten täyttämisestä nähnyt veteraani. Hänestä huokuu varmuus ja vahva osaaminen.

– Matelijat, liskot tai kalat on helppo säilöä, ne puhdistetaan ja injektoidaan alkoholilla ja pistetään alkoholipurkkiin, se on aika helppoa, kiteyttää Karhilahti.

– Tämän jälkeen liitetään etikettitiedot: tuoreen eläimen mitat. Kun aletaan valmistaa jotain näyttelyeläintä, niin sen tulee olla kuollut tavalla, että eläin ei ole vahingoittunut juuri lainkaan. Eläimen tulee olla mahdollisimman tuore tapaus. ja myös lajinsa hyvä edustaja.

Karhilahti kertoo, että eläin puhdistetaan sisältä käsin niin, että sieltä otetaan kaikki mätänevä pois. Eläimen sisälle ei jätetä yhtään rasvaa tai lihaksistoa. Yleensä lintuun ja nisäkkääseen jätetään raajojen luut ja kallo putsattuna. Nisäkkääseen ei jätetä kalloakaan, vaan sekin tehdään keinomassasta.

– Silmät ovat aina lasia ja niitä valmistetaan muun muassa Saksasta lajikohtaisesti ja niitä voi ostaa joka eläinlajille väriltään sopivia silmiä.

Karhilahden ura on pitkä, hän on ollut konservoija 1970-luvun lopulta asti, siis aikana jolloin Suomen presidenttinä oli Urho Kekkonen. Karhilahti oli lukiopoika kun hän aloitti harrastelijana, siitä alkoi kehittyä hiljalleen ammatti. Hän on aikajärjestyksessä kolmas Turun yliopiston eläinmuseon konservaattori.

– Kaikki konservaattorit ovat olleet hyvin pitkäuraisia. Minua edeltävä konservaattori oli jäämässä eläkkeelle, silloin kun minä valmistuin lukiosta. Hän sanoi, että hae tätä paikkaa, että voit vaikka päästä tähän. Kaikki alkoi 15-vuotiaana iltaisin aloitetusta harrastuksesta ja parikymppisenä tein lajituntemuskokeen vapaana olleeseen hakuun tähän nykyiseen tehtävään. Tämän jälkeen tein näyttötyön, Helsingin yliopiston konservaattori oli valinnut näyttötyön eläimen ja annettiin neljä tuntia aikaa, muistelee Karhilahti.

Karhilahden tuli nuorena noviisina aloitta syventävät omatoimiopiskelut eläimistä vapaa-ajallaan, koska museossa vierailevat asiakkaat kyselivät kaikennäköistä. Kävijät aprikoivat usein, että onko eläin tapettu paikalla.

– Vielä 1950- ja 1960-luvuilla oli yleisiä eläimentappolupia, oli lupa tappaa eläin ja täyttää se, kunhan eläin täytettiin kouluvarustamon myyntitilille. Nykyisin museoon kertyy pelkästään tapaturmaisesti kuolleita selkärankaisnäytteitä.

Karhilahti kehuu uutta nuorta täyttäjäsukupolvea innokkuudesta ja hän on toiminut pitkälle myös kouluttajana ja opettanut täyttämään eläimiä edes auttavasti.

– Varsinaisia työmahdollisuuksia uusille eläintentäyttäjille on todella vähän, jos ei sitten lähde kaupalliselle alalle ja lähde täyttämään hirvien, kauriin- ja peuranpäitä metsästysmuistoiksi.

Kurt Hedborg