Paraisilta kotoisin oleva kirvesmies Aimo Aaltonen (1906-87) toimi Suomen kommunistisen puolueen (SKP) puheenjohtajana kahteenkin eri otteeseen. Ensin lyhyen pätkän sodan jälkimainingeissa, mutta myöhemmin sitten pidemmän ajanjakson vuosina 1948–66. Aaltosen puheenjohtajakausi päättyi katkeraan kotitappioon Turussa, kun Suomen kommunistinen puolue syrjäytti hänet tammi-helmikuun vaihteen puoluekokouksessaan vuonna 1966.

Aaltoselle tappio oli niin kova pala nieltäväksi, että hän puhdisti työpöytänsä puoluetoimistolla hyvästejä jättämättä. Hän myös tuomitsi seuraajansa Aarne Saarisen liian pehmeänä ja kompromissiherkkänä johtajana. Aaltonen jäi kuitenkin edelleen puolueen keskuskomiteaan, jonka kovaääniseen oppositioon hän kuului pitkälle 1970-luvun puolelle asti.

Eräässä legendaarisessa puheessaan hän kauhisteli, kuinka puolueen punalippuun oli pesiytynyt luteita.

Nuori Aaltonen elätti itsensä 1920-luvulla Paraisilla ja sen lähialueilla työmiehenä. Hän sai punaisen aateperinnön kotoaan ja pääsi kansakoulupohjalta Leningradin vähemmistökansallisuuksien yliopistoon. Aaltonen imi kommunismioppeja kaksi ja puoli vuotta ja omaksui tiukan marxismi-leninismin ideologiakseen – ja siitä ei tingitty piiruakaan. Hän sai lisäoppia vielä Moskovan Lenin-koulussa, mutta Suomen paluu ei sujunut mukavissa merkeissä vuonna 1934.

Sen ajan Suomessa kommunismi ei ollut kovassa huudossa ja niinpä Aaltonen pidätettiin poliittisista syistä. Hänen vankilakierteensä jatkui kymmenen vuoden ajan aina jatkosodan päättymiseen asti. Hänet valittiin heti sen jälkeen hetkeksi SKP:n johtoon, mutta ura jatkui pian Valtiollisen poliisin apulaispäällikön virassa.

Kovaotteista Aaltosta pidettiin Valpon todellisena johtajana ja se otti tähtäimeensä maan oikeistolaiset piirit. Aaltonen valittiin myös SKDL:n kansanedustajaksi Turun eteläisestä vaalipiiristä vuonna 1945.

Aaltonen palasi Valposta sisäministeriön kautta takaisin SKP:n johtoon siis vuonna 1948. Puoluejohtaja joutui vuoden 1956 presidentinvaalien valitsijamiehenä pulmalliseen paikkaan, kun finaaliin selvisi kaksi hänen vihaamaansa miestä. Aaltonen valitsi pienemmän pahan, eli Urho Kekkosen.

Neuvostoliiton 1950-luvun vallanvaihdokset ottivat myös koville. Aaltonen oli Stalinin ajan kasvatti ja uuden neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin Stalinia kritisoinut linjapuhe vuonna 1956 ei tehnyt häneen kovinkaan suurta vaikutusta.

Heikki Möttönen