Jättiläiskalmareiden kerrotaan toimineen inspiraationa merihirviötarinoille ja aiheuttaneen painajaisia merenkävijöille aina antiikin ajoista lähtien. Turun yliopistossa väittelevä Otto Latva osoitti väitöstutkimuksessaan, että tämä käsitys jättiläiskalmareiden ja ihmisten välisestä suhteesta ei kestä historiallista tarkastelua.

Latvan tutkimuksessa selvisi, että suurikokoiset kalmarit eivät ole ikiaikaisia universaaleja hirviöitä, vaan ne hirviöllistettiin transatlantisessa kulttuurissa etupäässä tiedeyhteisön toimesta vasta 1800-luvun lopulla.

Latva selvitti väitöstutkimuksessaan, miten käsitys merten syvyyksissä asustavista jättiläiskalmareista mystisinä hirviöinä on kehittynyt.

– Lukuisten teorioiden mukaan jättiläiskalmareita on pidetty historian hämärästä lähtien merenkävijöitä piinanneina hirviöinä, joista tieto maankamaralle suuren yleisön keskuuteen levisi merimiesten kertomusten kautta. Osoitan tutkimuksessani, että tämä käsitys on väärä, Latva sanoo.

Tarinat valtavista, laivoja upottavista mustekaloista ilmestyivät julkiseen keskusteluun 1800-luvun alkupuolella ja vuosisadan loppupuolelle tultaessa kertomukset verenhimoisista jättiläiskalmareista alkoivat saada palstatilaa sanomalehdissä.

Monipuolisen 1760–1890-luvuille ajoittuvan tieteellisen, kaunokirjallisen sekä arkisto-, aikakauslehti- ja sanomalehtiaineiston analyysi osoitti, että monet merenkävijät olivat kyllä tietoisia jättiläiskalmareiden olemassaolosta, mutta esimerkiksi kalastajille jättiläiskalmari ei ollut kauhistuttava hirviö, vaan hyötyeläin, toivottu saalis.

– Kalastajille jättiläiskalmari tarjosi valtavan määrän kalanpyydyksinä käytettävää lihaa ja valaanpyytäjille puolestaan merenpinnalta löytyneet kalmareiden rippeet olivat merkki kaskelottien läheisyydestä, Latva kertoo.

Mistä käsitys hirviömäisistä pääjalkaisista sitten kumpusi ellei merenkävijäyhteisöstä ja miksi juuri jättiläiskalmarista tuli hirviö? Latva osoitti tutkimuksessaan, että hirviömäisiä kalmareita koskevien käsitysten kasvualusta on valistusajan oppineiden 1700-luvun kirjoituksissa.

– Tuolloin länsimainen tapa hahmottaa luontoa muuttui. Järjestykseen ja luokitteluun pyrkivä tapa jäsentää maailmaa korvasi siihen asti erityisten ja ihmeellisten ominaisuuksien esittelyyn perustuneet käsitykset eläimistä. Samalla kun luonto pyrittiin ottamaan ihmisten haltuun, yritettiin päästä eroon kaikesta selittämättömästä, kuten esimerkiksi vanhoista hirviötarinoista, Latva kuvailee.

Valistuksen jäsennyspyrkimysten seurauksena hirviötarinoita alettiin selittää tunnettujen eläinlajien avulla, minkä seurauksena hirviömäisyyden tunnuspiirteet ja merkitykset siirtyivät tunnettujen eläinlajien kulttuurisiksi taakoiksi.

– Yksi tutkimukseni keskeisimpiä väitteitä onkin, että toisin kuin usein ajatellaan, valistus ei poistanut hirviötä maailmasta, vaan loi joukon uusia hirviömäisyyksiä. Usein nämä olivat juuri eläinhirviötä, Latva sanoo.

1700-luvun luonnontieteilijät pitivät kalmareita merkityksettöminä eläiminä eikä niiden tulkittu olleen muinaisten hirviötarinoiden toimijoita.

– Sen sijaan kalmareita muistuttavat ja niiden biologiset lähisukulaiset mustekalat saivat luonnontieteilijöiden ja muiden oppineiden kirjoituksissa osakseen monia hirvömäisiä merkityksiä 1700-luvun lopulta aina 1870-luvulle asti, Latva kertoo.

Skandinaavisesta kansanperinteestä tuttu Kraken yhdistettiin pääjalkaisiin ensimmäisen kerran vasta 1800-luvulla.

– Monet merihirviöitä sivuavat tutkimukset väittävät, että Kraken on tarkoittanut vuosisatojen ajan nimenomaan jättiläiskalmareita. Osoitan tutkimuksessani, että Kraken oli ennen valistusaikaa monimerkityksinen käsite, jonka 1700-luvun luonnonhistorioitsijat selittivät milloin ravuksi, milloin meritähdeksi tai mustekalaksi. Krakenin käsitteestä tuli jättiläiskalmareiden kulttuurista painolastia vasta 1800-luvun lopussa, kun merieläintieteilijät päättelivät, että valtavien mustekalojen asemasta valtamerissä ui jättiläiskalmareita, Latva kertoo.

Näin aiemmin mustekaloihin liitetyt hirviömäisyydet siirrettiin koskemaan jättiläiskalmareita.

– Koko hirviöllistämisen traditio siirtyi 1870–90-lukujen kuluessa tarkoittamaan vain ja ainoastaan suurikokoisen Architeuthis-kalmarisuvun lajeja, joista alettiin vasta tuolloin käyttää nykyäänkin käytössä olevaa nimeä jättiläiskalmari, Latva summaa.

FM Otto Latva esittää väitöskirjansa The Giant Squid: Imagining and Encountering the Unknown from the 1760s to the 1890s julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa lauantaina 2. maaliskuuta.

Vastaväittäjänä on professori Sandra Swart (Stellenboschin yliopisto, Etelä-Afrikka) ja kustoksena professori Marjo Kaartinen (Turun yliopisto). Tilaisuus on englanninkielinen. Väitöksen alana on kulttuurihistoria.

Aamuset-kaupunkimedia (AKM)