Varsinais-Suomessa kun kutsuu vanhemman väen keskuudessa perinteistä sallattia rosolliksi, voi saada hyvässä lykyssä korvilleen. Kyse on terminologisesti ihan yhtä pyhästä asiasta, kuin että kutsuisi piispanmunkkia berliininmunkiksi. Sallatti onkin kuulunut jo 1700-luvulta lähtien lounaissuomalaiseen ruokaperinteeseen. Se oli alkuun herrojen lisuke, mutta levisi 1800-luvun puolella pitokokkien ja kotitalouskoulujen kautta myös tavallisemman kansan keskuuteen.

Eikä ihme, sillä sen raaka-aineet ovat suhteellisen edulliset ja maku mitä mainioin. Sallatti on säilyttänyt myös tietyn arvokkuuden, sillä se on olennainen osa myös eri vuoden ajan paikallisia pitopöytiä, ja nykyään yksi joulupöydän perusherkuista.

Sallatin perustana ovat keitetyt juurekset, eli porkkana ja punajuuri, sekä peruna. Ne pilkotaan noin sentin kuutioiksi. Sen jälkeen alkavat eri koulukuntien erot. Silputtu sipuli kuuluu kuitenkin lähes erottamattomasti perusvarustukseen siinä kuin edellisetkin elementit. Jotkut pilkkovat sekaan myös omenaa tai suolakurkkua. Ja jos halutaan kalaa mukaan, on perinteisin valinta silli, joissain tapauksissa jopa suolasilakka. Sen jälkeen ainekset sekoitetaan ja päälle ripotellaan suolaa. Sallatin yleinen kastike on etikalla tai punajuuriliemellä värjätty ja valkopippurilla maustettu kermavaahto.

– Kuten kaikissa perinteisissä ruoissa, sallatissakin on perusraaka-aineet, joista sitten rakennetaan tarvittaessa pienin muunnoksin se oma versio. Olen itsekin sortunut välillä puhumaan rosollista, mutta täällä Turun seudulla tämän asian suhteen palautetaan maan pinnalle kyllä varsin nopeasti, Suomen Kotitalousopettajien Liitto ry:n toiminnanjohtaja Aira Kuvaja myöntää.

Sallatti ei ole ainoastaan varsinaissuomalaisten herkkua, vaan siitä löytyy erilaisia versio koko Pohjois-Euroopan alueelta ja myös muualta päin Suomea. Se, miksi läntisessä Varsinais-Suomessa karsastetaan sanaa rosolli, johtunee myös siitä, että sana juontaa juurensa venäjänkielisestä sanasta ’rassol’, joka taas tarkoittaa suola- tai säilöntälientä.

Sallattia varten on myös perinteinen oma puinen valmistuskaukalo, jossa on noin viisi senttiä korkeat reunat. Petkel taas on leveällä terällä varustettu puuvartinen hakkuurauta, jolla ainekset hakataan pieneksi.

Heikki Möttönen