Vaikka Paddington lähentelee jo 60 vuoden rajapyykkiä, läpeensä sympaattisen karhuherran seikkailuja ei ole ennen nähty valkokankaalla. Paul Kingin ohjaama Paddington korjaa tämän puutteen komeasti.

Kaikista maailman fiktiivisistä karhuista Paddington on kahden sympaattisimman joukossa. Onneksi myös elokuva tekee sympaattisuudellaan oikeutta marmeladipersolle nallelle, vaikka sympatiamittarilla ei aivan alkuperäisten Michael Bondin kirjojen lukemiin ylletäkään.

Elokuvan juoni on itsenäinen verrattuna Paddingtonin kirjoista ja televisiosta tuttuihin seikkailuihin, mutta paljon tarinaa on kuitenkin napsittu mukaan Bondin kirjoista. Karhu päätyy Lontooseen Perusta kaulassaan lappu, jossa karhusta pyydetään pitämään huolta. Toiveet vieraanvaraisesta kansasta ovat korkealla, mutta ensivaikutelma on kylmäkiskoinen. Paddingtonin asemalta karhu kuitenkin päätyy Brownin perheen kotiin.

Sympaattisen herrasmieskarhun sopeutumista ihmiskotiin seuraa mielellään, vaikka elokuvan juoni onkin hiukan köykäinen ja pääpiirteissään tuttu lukemattomista lastenelokuvista. Kaikki Brownin perheenjäsenet eivät tietenkään sulata välittömästi maahanmuuttajakarhua, mutta yhteisten koettelemusten myötä Paddington lunastaa paikkansa perheessä. Suurimmat haasteet auvoisalle yhteiselolle tarjoaa luonnonhistoriallisen museon työntekijä Millicent, joka punoo juoniaan Paddingtonin päänmenoksi.

Tavanomaisen juonen antaa kuitenkin anteeksi, sillä kiireettömään elämänmenoon tottuneen Paddingtonin sopeutumiskivut miljoonakaupungin vilskeeseen on toteutettu suhteellisen kekseliäästi. Pääjuonen lisäksi hauskuuttakin elokuvassa siis on, mutta, toisin kuin usein lasten elokuvissa, komedia ei ole väkisin mukaan tungettua.

Elokuvan pienistä puutteista huolimatta karhuherran muut itsensä edelle asettava elämänasenne sulattaa sydämen. Hektisenä nykyaikana, jolloin monissa yhteyksissä oman edun tavoittelu kiilaa kaiken muun edelle puolitoistatuntinen herrasmieskarhun parissa muistuttaa aikuisiakin elämän oikeasti tärkeistä asioista.