Ylioppilaskylässä vuosikymmeniä toiminut minigolfkenttä nousi tänä kesänä tuhkasta. Täysin uudelleen rakennettu kenttä on suunniteltu ensisijaisesti harrastajapelaajia ajatellen. Suomessa on tällä hetkellä noin sata SM-tason kenttää, mutta aktiivisista kilpapelaajista on pulaa.

– Kilpakenttiä suurempi pula on näistä niin sanotuista asiakaskentistä, jotta saadaan lajin pariin harrastajia. Aktiivisia uusia kilpapelaajia ei viime vuosina ole pahemmin tullut, toteaa toinen kentän suunnittelija Miro Marjamäki.

– Me lähdimme siitä, että tehdään tavallisille asiakkaille kenttä, jotta uudet ihmiset löytävät lajin pariin. Lisäksi radat suunniteltiin sillä ajatuksella, että nämä radat voisivat joskus olla SM-ratamalleiksi kelpaavia, Marjamäki jatkaa.

Hän suunnitteli kentän yhdessä serkkunsa Miko Tuomisen kanssa. Kumpikin on aktiivipelaaja. Turun Ratagolfseuraa kilpatasolla edustava Tuominen on ollut viime vuosina Suomen kärkipelaajia.

Vaikka kenttä on suunniteltu ensisijaisesti harrastajien tarpeita ajatellen, tarjoaa kenttä omat haasteensa myös kilpapelaajille.

– Hauskuus kilpapelaajille tulee säännönmukaisuudesta. Normaalisti yritetään löytää oikeat nopeudet, kierteet ja pallot. Täällä haaste tulee siitä, mihin kohtaan pallo radalla lyödään. Täällä mietitään enemmän, miten lyönti suoritetaan, eikä niinkään tekniikkaa, Marjamäki vertailee.

Asiakaslähtöisyys näkyy myös siinä, että osa ratamalleista ei ole SM-radoiksi hyväksyttyjä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että serkukset ovat suunnitelleet hieman tavallisuudesta poikkeavia ratoja. Kentältä löytyy muun muassa Suomen pisin, 22-metrinen, huoparata sekä väylä, jolla pallo lyödään erilliseltä korokkeelta radalle.

– Lähdimme siitä, että ne ratamallit, jotka on todettu pelaajien suosimiksi otetaan mukaan ja lisäksi suunniteltiin itse sellaisia ratoja, joista voitaisiin kuvitella asiakkaiden tykkäävän. Se on tavoite, että täältä kuuluu ääntä onnistumisten elämyksistä.

Serkukset ovat suunnitelleet kentän myös muun muassa Loimaalle. Lisääkin on tulevaisuudessa tulossa.

– Kokonaisuuden suunnittelu on mukavinta. Kun pystyy yhdistämään radan ulkonäön, sopivan vaikeusasteen ja sen, että rata on hauska pelata, voi sanoa onnistuneensa. Perusesteidenkin suunnittelu on ihan mukavaa, mutta erityisen hauskaa on miettiä uusia tapoja toteuttaa esteitä, Marjamäki sanoo.

– Järjestyksenkin miettiminen on hauskaa. Sillä on todella paljon vaikutusta asiakkaan kokemukseen. Sen takia radan loppuun yleensä sijoitetaan vähän helpompi rata ja kaikkein vaikeimmat radat ovat usein suunnilleen puolivälissä.