”Viel’ on Suomi voimissaan, voi vainolaisten hurmehella peittää maan!”.

Sanat ovat Porilaisten marssista. Eikö siis ole hieman nurinkurista, että sitä on tapana soittaa heti joulurauhan julistuksen jälkeen? Eikö vastikään julistettu rauha niin ikään mitätöidä heti kättelyssä kappaleella, joka kertoo veren vuodattamisesta ja sodasta?

En tietenkään ole ainoa, joka on tätä on joskus ihmetellyt. Mutta mikäli asiaa kysyisi päivystävältä joulurauhan julistuksen asiantuntijalta, vastaus olisi mitä todennäköisimmin: ”No, se nyt on perinne.”

Perinteet ovat olemassa, koska ne luovat meille turvallisuuden ja pysyvyyden tunnetta kovaa vauhtia muuttuvassa maailmassa. Eikä siinä mitään väärää olekaan. ”Se on perinne” vain on todella huono argumentti keskusteltaessa asioista. Itse asiassa se ei ole argumentti lainkaan.

Perinteet eivät ansaitse tippaakaan kunnioitusta vain siksi, että ne sattuvat olemaan perinteitä. Esimerkiksi viime vuosina monet koulut ovat päättäjäisjuhlissaan luopuneet suvivirrestä ja jouluevankeliumista. Tämä on ihmetyttänyt monia, sillä onhan kyseessä, noh, tuota, perinne, niin, aivan, ja niiden jatkamista on kunnioitettava.

Juu juu, mutta miksi? ”Koska ne ovat perinteitä” ei kelpaa vastaukseksi. Onko näillä kyseisillä perinteillä esimerkiksi jotain pedagogista merkitystä? Millaista haittaa seuraa, jos niistä luovutaan? Tästähän meidän pitäisi keskustella.

Tietyistä perinteistä päästetään ajan myötä irti, kun niille ei enää tahdo löytyä järkeviä perusteita. Se on täysin normaalia ajattelua. Tilalle tulee kenties uusia perinteitä.

Ei minun joulurauhani Porilaisten marssista pilalle mene, tuskin kenenkään muunkaan. Mutta onhan se nyt hassu perinne.