Turkulaisen kirjailijan Wilhelmiina Palosen, 33, toinen romaani Suolavedet julkaistiin tänä keväänä. Hän käsittelee siinä ihmissuhteiden lisäksi päähenkilön suhdetta itseensä, missä Turun saaristo on suuressa roolissa ja jopa yksi toimijoista.

Paloselle itselleen saaristo on ollut lapsuudesta asti merkittävä paikka, vaikkakin nykyään se näyttäytyy hänelle varsin erilaisena.

– Omien lasten saamisen jälkeen saaristoreissumme ovat rajoittuneet lähinnä Fölin vesibussiin, Palonen hymyilee.

Palonen kertoo, että Suolavedet sai innoituksensa paitsi hänen omista kokemuksistaan ulkosaaristossa, myös hänen äitinsä kertomuksista.

– Äitini työskenteli Utön päiväkodin johtajana 1980-luvulla. Kasvoin siihen, että hän kertoi tarinoita sieltä. Osa päätyi kirjaan, kaikki tosin muunneltuina, Palonen sanoo.

Perheellä ei ollut omaa venettä, joten merille piti lähteä muilla keinoin. Palonen arvostaa yhä maksuttomia yhteysaluksia.

– Ne ovat todella hieno juttu. Ehkä se, että satamaan pitää mennä bussilla ei ole kynnyskysymys jos haluaa lähteä saaristoon, hän toteaa.

Lapsuuden Utö tuli Paloselle tutuksi eri vuodenaikoina. Hän kertoo viettäneensä joskus viikon Utön koulussa ja suorittaneensa siellä myös TET-harjoittelunsa.

– Suolavesiä varten vierailin Utössä kevättalvella, jotta osaisin varmasti kuvata tunnelman oikein, Palonen sanoo.

Palonen vietti opiskeluaikoinaan kesiä muun muassa Kökarissa “jokapaikanhöylänä” eli teki kaikkea kahvilan töistä siivoamiseen. Niiltä ajoilta kertyi paljon kokemuksia ja pysyvä rakkaus ulkosaaristoon sai sinettinsä.

– Ulkosaarten luonto on jotain niin erilaista. Tiedätkö, sellaista karun kaunista kalliota ja kasveja, jotka kituuttavat siellä kivenkolossa, Palonen kuvailee.

Kaukana kaikesta haastava sää ja maaperä pakottavat kekseliäisyyteen, mutta ulkosaaristo ei silti elä mennyttä aikaa. Palonen kertoo, että toisaalta jossain keittiöpuutarhaa voidaan yhä lannoittaa rakkolevällä, mutta samalla monissa majataloissa tarjoillaan norjalaista lohta.

– Se on turisteille tarkoitettu, saaristolaiset syövät usein yhä paikallista kalaa. Joidenkin tietämys elämästä saaristossa on aivan uskomatonta, Palonen sanoo.

Ulkosaariston kaukaisuus mantereesta korostuu myös Suolavesissä. Palonen sijoitti romaaninsa 1980-luvulle, ja yksi valintaan johtaneista syistä oli vartiolinnakkeessa vielä tuolloin toiminut varuskunta.

Saaren siviiliväestö jakoi elinympäristöään linnakkeen asukkien kanssa.

– Yhteisöllisyys ja paikallisuus oli siihen aikaan erilaista. Kaikki saarella olivat yhtä kaukana muusta maailmasta, mitä lankapuhelinajan yhteydenpitomahdollisuuksien rajallisuus korostaa entisestään, Palonen kertoo.

Paloselle ulkosaaret ovat ominta saaristoa. Karun kauniit maisemat ja tietynlainen vaaran tunne kulkevat käsi kädessä.

– Kallioilla on mahtavaa kävellä, mutta se on samalla vähän hermostuttavaa. Vaikka luonto ympärillä on ihanaa, silti se säpsäyttää jatkuvasti. Uimaan on vaikea mennä yksin rantakalliolta ja vieressä voi helposti sukellella rantakäärme. Lisäksi apu on kaukana, mikäli jotain sattuu, Palonen kuvailee.

Suolavesien nimettömät saaret ovat muotoutuneet Palosen mielessä.

– Kyllä romaanista silti esimerkiksi Jurmon tunnistaa, jos tietää paikat, hän sanoo.

Noora Lindberg