Yleiset mielenterveyshäiriöt – masennus ja ahdistuneisuushäiriöt – ovat merkittävä syy työkyvyttömyyteen, ja ne aiheuttavat mittavaa inhimillistä kärsimystä yksilöille ja kustannuksia yhteiskunnalle. LL, VTM Helena Leppänen osoittaa väitöstutkimuksessaan, että yleisten mielenterveyshäiriöiden hoito ja kuntoutus jäävät usein puutteellisiksi jopa työkyvyttömyyden uhatessa potilasta. Tutkimuksessa havaittiin myös, että erityisesti kuntoutuspsykoterapian hyödyntämisessä esiintyy sosioekonomista eriarvoisuutta, mikä voi heikentää mahdollisuuksia kuntoutua takaisin työelämään.

Yli puolet suomalaisista kärsii mielenterveyden häiriöistä jossain vaiheessa elämäänsä. Sairauksista mielenterveyshäiriöt ovat yleisin syy työkyvyttömyyseläkkeisiin, ja masennus on niistä merkittävin. Julkinen palvelujärjestelmä on avainasemassa työkyvyttömyyden ehkäisyssä mielenterveyden perusteella. Siksi on tärkeää ymmärtää, miten hyvin järjestelmä pystyy tarjoamaan hoitoa ja kuntoutusta sitä tarvitseville.

Leppänen hyödynsi väitöstutkimuksessaan valtakunnallisia rekisteriaineistoja tutkiakseen yleisten mielenterveyshäiriöiden hoitoa Suomessa. Tutkimus kattaa kaikki vuosina 2010–2015 masennuksen ja ahdistuneisuushäiriöiden vuoksi joko määräaikaisesti tai pysyvästi eläköityneet suomalaiset. Leppänen selvitti lääkehoidon ja kuntoutuksen hyödyntämistä, ja lisäksi tutkittiin hoidon ja kuntoutuksen yhteyttä työhön paluuseen kuntoutustuelta eli määräaikaiselta työkyvyttömyyseläkkeeltä.

Tutkimustulokset osoittavat, että joka viides työkyvyttömyyseläkkeelle joutuvista ei käyttänyt lainkaan mielialalääkitystä ja neljä viidestä jäi ilman kuntoutuspsykoterapiaa useamman vuoden tutkimusjaksolla eläköitymisen molemmin puolin.

Pitkittyvän työkyvyttömyyden uhatessa pitäisi Leppäsen mukaan ottaa kaikki keinot käyttöön, jotta pysyvä työkyvyttömyys masennuksen tai ahdistuneisuushäiriön vuoksi voitaisiin estää tai työkykyä palauttaa edes osittain.

– Tehokkainta olisi yhdistää mielialalääkitys ja psykoterapia, mutta tätä yhdistelmää hyödynsi vain joka seitsemäs eläköityjä ja ammatillista kuntoutusta hyödynsi alle puolet, Leppänen kertoo tiedotteessa.

Leppänen ajattelee monia syitä tuloksen taustalla. Osa eläköityjistä on esimerkiksi voinut todellisuudessa olla työkyvyttömiä pidempään, jolloin tavanomaiset hoito- ja kuntoutusmuodot on todettu heidän kohdallaan jo aiemmin tehottomiksi. Toisaalta järjestelmän täytyisi paremmin tunnistaa henkilöt, jotka ovat jäämässä työkyvyttömiksi, jotta hoito ja kuntoutus voitaisiin kohdentaa mahdollisimman tehokkaasti. Näin syrjäytymistä työelämästä tai opinnoista ei pääsisi tapahtumaan.

Tutkimuksen mukaan matalammassa sosioekonomisessa asemassa olevat henkilöt kävivät kuntoutuspsykoterapiassa harvemmin kuin he, joilla oli korkeampi koulutus, tulotaso tai ammattiasema. Lisäksi matalamman aseman potilailla psykoterapiat jäivät muita lyhemmiksi. Lääkehoidossa ei havaittu yhtä merkittävää jakoa sosioekonomisen aseman mukaan.

– Lääkehoidon aloittaminen on helpompaa ja yleensä myös halvempaa, kun taas kuntoutuspsykoterapiaan hakeutuminen sisältää monia vaiheita. Se vaatii henkilöltä itseltään hyvää toiminnanohjausta, aikaa sekä mahdollisuutta kattaa psykoterapian omavastuuosuus. Psykoterapian kustannukset ovat monelle pienituloiselle yksinkertaisesti liian suuret, Leppänen toteaa.

Leppänen esittää tutkimuksessaan, että kuntoutuspsykoterapian ja ammatillisen kuntoutuksen hyödyntäminen tukevat työhön paluuta kuntoutustuelta, mutta lääkehoidosta vastaavaa hyötyä ei havaittu.

– Kuntoutuspsykoterapia ei kuitenkaan välttämättä ohjaudu niille, jotka sitä eniten tarvitsisivat. Sosioekonomiset tekijät määrittävät osaltaan sitä, kuka kuntoutukseen pääsee, Leppänen toteaa.

Potilaan on tärkeä ymmärtää mielenterveyshäiriön hoidon tavoitteita, ja on voitava luottaa siihen, että hoito ja kuntoutus kohdennetaan hänen tarpeidensa mukaan – ei sen mukaan, millaiset hänen taloudelliset mahdollisuutensa ovat, tutkija muistuttaa.

Tutkimus tuo lisäymmärrystä siihen, miten julkista palvelujärjestelmää tulisi kehittää. Yleisten mielenterveyshäiriöiden hoidon tulisi olla saavutettavaa matalalla kynnyksellä ja potilaan tarvitsemalla laajuudella.

– Kun ihmiset saavat heille parhaiten soveltuvaa hoitoa ajoissa, masennus tai ahdistuneisuushäiriöt eivät hankaloidu eikä työkyvyttömyys pääse pitkittymään. Silloin kevyempi hoito voi riittää. Näin myös heille, jotka tarvitsevat pitkää psykoterapiaa ja muuta kuntoutusta, riittäisi hoitoresursseja.

Tutkimus on osa RETIRE-tutkimusprojektia, jonka tavoitteena on ollut tutkia mielenterveysperusteisen työkyvyttömyyseläköitymisen riskitekijöitä ja analysoida palvelujärjestelmien toimivuutta Suomessa.

Leppänen erikoistuu psykiatriaan Tampereen yliopistossa ja työskentelee ajankohtaisesti liikkuvalla psykoosisairauksien poliklinikalla Pirkanmaan hyvinvointialueella.

LL, VTM, yleislääketieteen erikoislääkäri Helena Leppäsen psykiatrian alaan kuuluva väitöskirja Socioeconomic Factors and Treatment of Common Mental Disorders Predisposing to Disability Pension – A register-based study in Finland tarkastetaan julkisesti Tampereen yliopiston lääketieteen ja terveysteknologian tiedekunnassa perjantaina 5. joulukuuta.

Aamuset-kaupunkimedia (AKM)