Usein menettely psykiatristen häiriöiden antamisen taustalta häivytetään, vaikka käsitys persoonallisuushäiriön diagnoosista rakentuu potilaan ja ammattilaisen välisessä vuorovaikutuksessa.

Psykiatrialla on valtaa vaikuttaa potilaiden käsitykseen itsestään sekä luoda rajaa normaalin ja epänormaalin inhimillisen kokemuksen välille. Helsingin yliopiston väitöstutkimus paneutui persoonallisuushäiriötä koskevien haastatteluiden vuorovaikutukseen. Tutkimuksessa analysoidaan, kuinka psykiatrisessa arviointiprosessissa olevan potilaan minuutta käsitellään ja miten käsitys potilaan persoonallisuudesta käytännössä rakentuu.

Potilaiden vastaukset eivät aina suoraan istuneet haastattelumenetelmän odotuksiin. Potilaat eivät itse joka kerta kuvanneet persoonallisuuttaan haastattelun odottamalla yleistävällä tavalla, niin että heillä joko on tai ei ole tietty piirre. He saattoivat ilmaista persoonallisuutensa ilmentyvän eri tavoin eri tilanteissa ja muuttuvan ajan myötä.

– Näissä tilanteissa potilaat monesti kuvasivat, että tietty piirre vaihtelee sosiaalisen kontekstin mukaan. Näin työntekijän tehtäväksi jäi johdattaa keskustelua sen mukaisesti, että piirteitä päästiin käsittelemään asiayhteydestä irrotetulla abstraktilla tasolla, sanoo väitöskirjatutkija Maarit Lehtinen Helsingin yliopistosta tiedotteessa.

Persoonallisuushäiriötä koskevassa haastattelussa pyritään selvittämään potilaan sisäisiä pitkäaikaisia persoonallisuuspiirteitä sen arvioimiseksi, sopivatko ne johonkin persoonallisuushäiriön diagnoosiin.

Tutkimus nostaa myös esiin, kuinka moraaliset tekijät kietoutuvat psykiatriseen arviointiin. Etenkin persoonallisuushäiriöt on moraalisesti latautunut diagnoosiluokka, mikä ilmenee jo diagnostisen haastattelun kysymysten sisällöissä. Ne kytkeytyvät vahvasti normatiiviseen käyttäytymiseen ja siitä poikkeamiseen.

Vaikka psykiatrinen haastattelu pyrkii lähtökohtaisesti neutraaliin tiedonkeruuseen, potilaat orientoituivat välillä kysymysten moraaliseen ulottuvuuteen.

– He saattoivat esimerkiksi alkaa paheksumaan omaa toimintaansa tai vaihtoehtoisesti puolustamaan käytöstään tulkinnalta, jossa se näyttäytyisi moraalisesti kyseenalaiselta, Lehtinen kertoo.

Psykiatrisessa arvioinnissa tulisikin tutkijan mukaan huomioida, että vaikka ammattilaisten näkökulmasta kyseessä olisi vain hoidollinen tiedonkeruu, kysymykset voivat herättää potilaissa tarvetta reflektoida omaa toimintaa syvemmin tai herättää tarpeen suojella omia kasvoja työskentelemällä negatiivisten vaikutelmien välttämiseksi.

– Kaikki psykiatrinen diagnostiikka pohjautuu potilaan kuvauksiin kokemuksistaan – ammattilaisen tehtävänä on muuntaa potilaan kertoma psykiatrian kielelle. Onkin tärkeää tehdä näkyväksi tätä käytännön prosessia, jonka kautta psykiatrinen luokitus konkretisoituu yksilötason diagnooseiksi, Lehtinen toteaa.

Tutkimus pohjautuu pääosin kymmenen potilaan videoituun haastatteluun, jotka kerättiin suomalaisella psykiatrisella poliklinikalla. Haastattelut suorittivat sairaanhoitajat, jotka käyttävät puolistrukturoitua haastattelupohjaa nimeltään Structured Clinical Interview for DSM-IV Axis II Personality Disorders (SCID-II). Keskustelunanalyysi on väitöskirjan keskeisin menetelmä.

Lehtinen väittelee 23. marraskuuta Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aiheesta Diagnostic Assessment of Personality Disorders as Interactional Achievement.

Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa Heldassa.

Aamuset-kaupunkimedia (AKM)