TM Ville Mantere tutki väitöskirjassaan ihmisen ja hirven välistä suhdetta Pohjois-Euroopassa 12 000–1200 eKr. Laaja-alainen tutkimus yhdisti hirvistä säilyneen luuaineiston, hirveä esittävät esinelöydöt sekä hirven kuvaukset kivikautisessa kalliotaiteessa.

Hirven suunnattoman tärkeä asema pohjoisille pyyntiyhteisöille on ollut kauan tutkijoiden tiedossa. Mantereen väitöstutkimus kuitenkin käsittelee ihmisen ja hirven välillä vallinnutta suhdetta kokonaisvaltaisesti poikkeuksellisen laajassa mittakaavassa.

Tutkimus osoitti, että hirvi saavutti pohjoisella havumetsävyöhykkeellä erityisaseman lukuisten taustatekijöiden yhteisvaikutuksesta. Tärkeimmiksi syiksi Mantere määrittelee hirvenpyynnin tehokkuuden, mutta toisaalta myös sen ennakoimattomuuden.

– Hirvien kuvaamiselle esihistoriallisessa taiteessa oli kaksi perustavanlaatuista syytä: pyyntionnen saavuttaminen sekä metsästettäviksi soveltuvien hirvien lisääntymisen turvaaminen. Ei ole liioiteltua sanoa, että pohjoisille kansoille hirvi oli elinehto. Hirvi oli resurssina monipuolinen, ja se tarjosi suuren ravintomäärän lisäksi tärkeitä raaka-aineita, kuten luita, sarvia, nahkoja ja jänteitä, joita hyödynnettiin monin tavoin, Mantere kuvailee tiedotteessa.

Tutkimustaan varten Mantere kokosi yhteen eri puolilta Eurooppaa löytyneet, lähes 150 hirveä esittävää esinelöytöä ja vieraili kymmenissä kivikautisissa kalliotaidekohteissa Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Yksi tutkimuksen keskeisistä havainnoista oli, että hirviä kuvattiin taiteessa yksilöinä.

– Jos ajatellaan nykyistä teiden varsilla käytettävää hirvivaaramerkkiä, siinä esiintyvä eläin kuvastaa hirveä yleisellä tasolla. Näin ei kuitenkaan ole esihistoriallisessa kalliotaiteessa, jossa hirvet on eri keinoin kuvattu toisistaan eroaviksi. Tutkimuksen perusteella hirvet nähtiinkin ensisijaisesti yksilöinä, ja mahdollisesti jopa ihmisenkaltaisina ”henkilöinä”, joiden kanssa oltiin vuorovaikutuksessa, Mantere kertoo.

Hirvien esiintyminen ympäristössä oli esihistoriallisille pyyntiryhmille ensiarvoista. Manteren mukaan hirviä kuvattiin taiteessa ennen kaikkea suotuisan hirvisuhteen ylläpitämiseksi.

Manteren tulkinnan mukaan suurin osa kalliotaidekohteille tehdyistä hirvenkuvista oli osoitettu vieraille väestöryhmille eräänlaisiksi reviirimerkeiksi. Näiden tarkoitus oli viestiä, että alue oli asuttu, ja paikallisten ihmisten ja hirvien välillä vallitsi suhde, jota haluttiin vaalia.

Arkeologisen aineistonsa tulkinnassa Mantere käytti vertailukohteena myöhempien hirvenpyyntiä harjoittavien alkuperäisväestöjen parista saatuja lähteitä. Näiden perusteella hirvenmetsästäjien yksilöllistä taitoa ja kokemusta arvostettiin huomattavan paljon.

– Jokaisella esihistoriallisella hirvenmetsästäjällä oli hyvin todennäköisesti henkilökohtainen suhde hirveen ja/tai tämän lajinhaltijaan, mutta suhteiden laadussa oli merkittäviä eroavaisuuksia. Taitavimmat ja kokeneimmat hirvenpyytäjät olivat yhteisöjensä arvostetuimpia jäseniä. Osa hirviä esittävistä esinelöydöistä olikin mitä ilmeisimmin tällaisten kivikautisten ”jahtipäälliköiden” statusesineitä, jotka ilmensivät kantajansa arvovaltaa. Tällainen oli todennäköisesti myös Kuusamosta toukokuussa löytynyt hirvenpääkirves, joka on yksi tämän vuosituhannen merkittävimmistä arkeologisista löydöistä Suomessa Mantere toteaa.

Mantere esittää väitöskirjansa The Relationship Between Humans and Elks (Alces alces) in Northern Europe c. 12 000–1200 calBC julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa lauantaina 4. marraskuuta kello 12 (Turun yliopisto, Geotalo, luentosali 404, Akatemiakatu 1).

Vastaväittäjänä on tutkimusprofessori Jan Magne Gjerde (Norwegian Institute for Cultural Heritage Research, Norja) ja kustoksena professori emeritus Jussi-Pekka Taavitsainen (Turun yliopisto). Tilaisuus on englanninkielinen. Väitöksen alana on arkeologia.

Väitöskirja on julkaistu sähköisenä.

Aamuset-kaupunkimedia (AKM)