Löytöjen metsästäminen kirppiksiltä on antoisaa puuhaa. Kirpputorikulttuuri on kuin oma maailmansa persoonallisine ihmistyyppeineen. Joskus on hauska leikitellä arvuuttelemalla, mitä kukakin pöytien penkoja on etsimässä. Sama pätee myös myyjiin. Pelkällä silmäyksellä myyntipöytään voi päätellä, onko kyseessä vanhempi vinttikomeroitaan siivoava rouvashenkilöä vai himoshoppaajan elkein garderobiaan uusiva trendileidi.

Myyjän painajainen ovat kulman takana vaanivat trokarit, jotka hyökkäävät haaskalintujen lailla Marimekkojen ja suomalaisen lasidesignin kimppuun. Röyhkeimmät eivät edes kysy lupaa iskiessään kyntensä myyjän vielä purkamattomiin pakaaseihin. Seuraavana päivänä tuote onkin viereisessä loosissa vähän isommalla hintalapulla varustettuna.

Hintatietoisuus ja suoranainen ylihinnoittelu polkevat kierrättämisen kaunista ideologiaa. Yksi syy hintojen nousuun on paikkavuokrien ja provisioiden nousu. Myyjän vaivannäöstä pitäisi viivan yläpuolellekin jäädä jotakin. Sama pätee kirpputoriyrittäjään. Kauppojen aukiolojen vapauduttua myös kirppikset ovat jatkaneet iltaa, mikä nostaa työntekijäkustannuksia.

Toista oli kirpputorien kulta-aikoina 1990-luvun laman mainingeissa, jolloin ostajan ja myyjän suhde oli win-win-tilanteessa. Vintagetavaraa liikkui paljon ja edulliseen hintaan. Kirppishuumassa melkein mikä tahansa meni kaupaksi. Opiskeluaikoina tuurailin eräällä loosikirppiksellä myyjänä ja nauroimme erään asiakkaan tuodessa myyntipaikalleen kasan käytettyjä miesten tennissukkia. Hymy hyytyi, kun seuraava asiakas osti ne kaikki. Toisen roska voi tosiaankin olla toisen aarre. Toivoa voi vain, että sukat päätyivät omaan käyttöön, ei jälleenmyyntiin.