Taiteilija Ritva Kovalaisen (s. 1959) valokuvassa ihminen kannattelee kasvojensa edessä hirven kalloa. Kallon silmäaukot ammottavat tyhjyyttään. Se, mitä näemme kalloa katsoessamme, paljastaa jotain luontosuhteestamme: näemmekö omalakista metsäelämäänsä eläneen olennon vai hyödykkeen, trofeen kaltaisen muistomerkin riistaonnesta?

Tämä hirviyksilö ei kuitenkaan ole kaatunut luotiin, ei edes liikenneonnettomuudessa, vaan se on kokenut luonnollisen kuoleman. Taiteilija on kerännyt metsistä löytämiään eläinten kalloja valokuvattavaksi.

Teoksen nimi on Hirviläinen ja se kuuluu teossarjaan Nature Morte. Sananmukaisesti se merkitsee kuollutta luontoa, mutta taidehistoriassa merkitykseksi on vakiintunut ”asetelma”. Erityisesti 1500–1700-luvuilla asetelmiin maalattiin mukaan pääkalloja, joilla muistutettiin elämän ohikiitävyydestä.

Hirviläiset tai helluusit olivat roomalaisen historioitsija Tacituksen (n. 55–120 jaa.) teksteissä mainittu pohjoinen kansa, jotka uskoivat polveutuvansa hirvistä. Naapurikansa oksit, taas katsoi olevansa karhun jälkeläisiä. Menneinä vuosisatoina ihmisen ja eläimen välillä ei tehty eroa. Ihminen oli osa luontoa, ja tätä suhdetta vaalittiin tarinoissa ja myyteissä.

Nykyihminen tuntuu unohtaneen yhteytensä luontoon. Uskomme olevamme luonnon yläpuolella, vaikka todellisuudessa olemme edelleen siitä riippuvaisia. Esivanhemmiltamme voisimme ottaa oppia rinnakkaiselosta ympäristömme kanssa, ja ehkä samalla löytää taidon nähdä luonto osana itseämme.

Riina Tiainen