MarkoVirtanen, 31, muistaa yhä elävästi, kun hänet hakattiin isolla porukalla rajusti sinä kesänä, kun hän oli aloittamassa yläastetta Mynämäellä. Hän ei saanut mitään terapeuttista apua, mutta päätyi jatkossa yhä uudelleen fyysisen väkivallan kohteeksi.

Sitten hän ajautui kehään, että hänestä tuli itsestä kiusaaja. Myös päihteet, väkivalta ja vankilatuomiot astuivat hiljalleen kuvioihin.

Kunnes eräänä päivänä hän päätti katkaista kehän.

– Kun ajautuu voimakkaiden päihteiden, kuten todella koukuttavan peukun, pariin, niin huomaat yhtäkkiä olevasi sellaisessa voimakkaassa, magneetinkaltaisessa vetovoimassa, josta todella monen on vaikea pyristellä irti, Virtanen kertoo.

Turussa nykyään asuva Virtanen eli erilaisista päihteistä riippuvaisena 14 vuoden ajan, kunnes onnekseen hän jotenkin lopulta tajusi, että nyt saa riittää tällainen elämä. Elämä ei tuntunut enää omalta, mutta piti saada jostain voimaa tehdä se muutos.

Muuntohuume peukku eli alfa-PVP aiheuttaa muun muassa aggressiivisuutta ja vainoharhaisuutta. Virtanen varoittaa lähestymästä niiden käyttäjiä.

Viimeisen lyhemmän linnareissun jälkeen Marko Virtanen nosti kädet pystyyn, ja uskaltautui vihdoin katsomaan peiliin ja pyytämään apua, mikä oli ollut hänelle todella vaikeaa.

– Sain, mutta myös osasin vihdoin kertoa asioistani avoimesti. En uskaltanut kertoa kenellekään asioista, jotta kukaan ei voi enää satuttaa minua.

Hän viimeinkin tajusi, että enää ei pysty esittämään vahvaa miestä, joka sinnittelee yksin. Parasta oli se, kun hän tajusi, että vahvuutta on pyytää apua, eikä elää jatkuvassa sisäisessä taistelussa tuulimyllyjä vastaan yksin.

– Olin aina kieltänyt sen, että minua on satutettu niin paljon, ja että jotkut asiat minua pelottavat. Enkä tietenkään suomalaisena miehenä voinut paljastaa herkkyyttäni ja heikkouksiani, hän pohtii.

Lisäksi hän toteaa, että kun ensin alkaa käyttää päihteitä, on jo saanut rikollisen leiman otsaasi. Sitä kautta käyttäjien on helpompi vajota alemmas ja lopulta ei millään ole väliä.

– Kun et luota enää edes itseesi, ja se kaikki kokemasi tuska ja pelko on patoutunut sisällesi vihaksi, niin sellaista ei välttämättä osaa purkaa mitenkään järkevästi. Lisäksi harvempi uskaltaa julkisesti hakea apua sanomalla, että ”hei olen huumeiden käyttäjä ja teen rikoksia”, hän pohtii.

Virtanen joutui fyysisen väkivallan kohteeksi usein yläkoulussa ja sen ulkopuolella. Kunnes hän alkoi itse purkaa pahaa oloa ja suojata itseään luomalla itsestään raa´an ja väkivaltaisen hahmon.

– Halusin olla sellainen, jonka ei tarvitse pelätä ketään ja kohdata sitä jatkuvaa pelkoa. Ja vaikka minua hakattiin, niin olin se syyllinen opettajanhuoneessa. Toivon, että aikuiset voisivat jotenkin puuttua enemmän ja tasapuolisemmin nuorten kokemaan väkivaltaan. Ja vanhempien tulisi tiedostaa, että heidän oma lapsi voi todellakin olla se, joka kiusaa tai lapsi on kiusattu, Virtanen toteaa.

Virtasen mielestä olisi tärkeää, että kotona tarkkaillaan paremmin nuorten eleitä ja reagoimista asioihin.

– Pelkkä yhdessä ruokailu ja kuulumisten kysyminen ei välttämättä riitä, vaan pitää oikeasti tarkkailla omien lasten todellista hyvinvointia ja käyttäytymistä, hän sanoo.

Virtanen kertoo saaneensa apua lääkkeettömästä Minnesota-ohjelmasta, joka sai hänet jättämään huumeet, ja nyt hän pystyy auttamaan muita, mistä hakea apua.

– Lopulta hoidossa ymmärsin riippuvuussairauteni, siellä työstettiin asiaa rehellisesti, pohtien myös miksi ja miten tähän tilaan on edes ajautunut. Ohjelmassa tavataan myös läheiset, jotka kertovat miltä läheisistä on tuntunut toisen päihteiden käyttö ja rikollinen elämä, Virtanen kertoo.

Nyt Virtanen on ollut kaksi vuotta täysin päihteetön. Hän opiskelee lähihoitajaksi ja aikoo erikoistua päihdepuolelle.

Hän kouluttautui myös Varsinais-Suomen sininauha ry:n Keijo-koulutuksen kautta kokemusasiantuntijaksi, jotta voi auttaa muita etsimään elämälleen uuden suunnan. Hän tietää, että se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista.

– Ongelmana on tietenkin se, että miten tavoitamme avun pariin ne ihmiset kentältä. En minäkään tiennyt aikaisemmin näistä kaikista avuista.

Hän tajusi tosissaan elämänsä muuttuneen vaeltaessaan yksin Lapin erämaissa kuusi viikkoa.

– Kun ensimmäisellä vaelluksellani katsoin Kilpisjärven huipulta maisemia, niin mietin, onko tämä oikeasti totta. Olenko minä oikeasti täällä Lapissa vaeltamassa vai onko tämä unta.

Marianne Rovio