Vietnamin sota käytiin vuosina 1955–75. Se päättyi, kun kommunistinen Pohjois-Vietnam ja sen tukema sissiliike Vietkong kaatoi Etelä-Vietnamin hallinnon Saigonissa. Vietnam valtasi Kambodžan vuonna 1978 ja seuraavana vuonna käytiin Kiinan ja Vietnamin välinen rajasota.

Raakoja sotia ja muuttuneita olosuhteita seurasi massiivinen, niin kutsuttujen venepakolaisten invaasio, jossa Vietnamin 50-miljoonaisesta kansasta pakeni 800 000 ihmistä veneillä Malesiaan ja muihin saarivaltioihin.

Eri maiden konsulaatit kävivät pelastamassa ihmisiä pakolaisleireiltä. Suomeenkin heitä tuli pieni joukko, niin kuin ennen heitä Chilen pakolaiset.

Muistikuvat 1970-luvun pakolaisista alkavat hautautua ties miten monen sitä seuranneen pakolaisaallon alle. Pakolaisilla itsellään muistot ovat tallella.

– Onnistuin pakenemaan Saigonista parhaan ystäväni kanssa vasta kolmannella yrityksellä, kesällä 1988. Koko viisilapsinen perheemme lähti yksi toisensa jälkeen, myös isoisä ja isoäiti. Kaksi isoveljeäni pakeni jo viisi vuotta ennen minua, muistelee LinhCo Huyen-Laukkanen nuoruuttaan, josta hän vieläkin näkee silloin tällöin painajaisunia.

Matka kiikkerässä, 13 metriä pitkässä ja kolme metriä leveässä, veneessä ilman ruokaa ja juotavaa 157 ihmisen kanssa kesti viisi päivää. Kaksi matkustajaa kuoli.

Toiveena oli päästä pelastautumaan johonkin ystävälliseen laivaan, mutta kohtaamiset merellä olivat pelottavia. Pakolaisvenettä jopa ammuttiin.

Malesian pakolaisleirille päätynyttä Huyen-Laukkasta haastatellut Suomen konsulaatin edustaja päätti, että koska Thaimaahan paenneet isoveljet olivat siirtyneet Suomeen, hänetkin lähetettäisiin sinne. Aika leirillä jäi onneksi vain puolen vuoden mittaiseksi.

– Kaksi sisartani, isoäiti ja isoisä olivat jo päässeet Australiaan ja sinne halusin itsekin, mutta siihen ei voinut vaikuttaa, koska Suomen konsulaatin haastattelu oli sattumalta ensin. Olin siis matkalla Suomeen, oli marraskuu ja kun kone laskeutui Turun lentokentälle, 35 venepakolaista sai kesävaatteissaan ensimmäisen kosketuksen lumeen, Huyen-Laukkanen muistelee.

– Minihameessa ja hihattomassa puserossa ihmettelin mihin olen tullut. Veljet olivat kyllä kirjoitelleet, mutteivät huomanneet opastaa käytännön jutuissa, kuten vaatetuksessa.

Veljien huolenpito pikkusisarestaan oli loppujen lopuksi kuitenkin hyvin käytännöllistä: he antoivat suomen kielen kirjan käteen ja ohjeena oli opetella kieli, että saa töitä.

Veljet olivat jo hyvin integroituneet ja päätyneet huonekalualalle ja lukkosepäksi. Ja töitä Huyen-Laukkanenkin on tehnyt koko elämänsä. On Auditekia, Telesteä, Lundenia, Postia ja niin edelleen. Puolen vuoden opiskelu Turun aikuiskoulutuskeskuksessa ja saman mittainen työharjoittelu ovat tehneet yhteiskunnassa toimimisen helpommaksi.

Nyt lähihoitajaksi uudelleenkouluttautuneena hän huolehtii niin vanhuksista kuin lapsista, myös omasta äidistään, joka sai isän kanssa jäädä Suomeen vuonna 1990 tullessaan tyttärensä häihin. Edesmennyt isä oli aktiivinen toimija ja Moision buddhalaisen temppelin perustajia.

Huyen-Laukkanen on välillä miettinyt millaista elämä olisi ollut jos Australian konsulaatti olisikin haastatellut häntä ensimmäisenä.

– Lapsuuden ystäväni, jonka kanssa matkasimme pakolaisveneessä, päätyi Amerikkaan, Los Angelesiin. Sisareni asuvat Australiassa. Olen käynyt molemmissa maissa ja huomannut, että minusta on tullut mieleltäni suomalainen. He saavat työstään enemmän palkkaa, mutta työelämä on niin kiireistä, ettei koskaan voi matkustella tai levätä. Elintasokilpailu on molemmissa maissa aivan mahdotonta. Itse nautin kovasti matkustamisesta ja kaikesta uudesta mitä matkoilla näkee ja oppii. Raha ei tee elämästä onnellista, Huyen-Laukkanen sanoo ymmärtäneensä elämänsä aikana.

Vietnam on ylikansoitettu ja saastunut, mutta kuitenkin Huyen-Laukkasen kotimaa. Hän on miettinyt, mitä on jäänyt sieltä kaipaamaan ja eniten nousee mieleen uudenvuoden juhla.

Ensi vuoden alussa hän aikoo matkustaa katsomaan, vieläkö juhla on sellainen kuin se oli hänen lapsuudessaan. Suomi on kuitenkin paras paikka, jossa hän haluaa viettää työteliästä elämää, treenata päivittäin kuntosalilla ja välillä matkustella. Siinä on hänen hyvän elämänsä salaisuus.

Merja Marjamäki