Mauno Koiviston syntymästä tuli viime lauantaina kuluneeksi sata vuotta. Turun kaupunki kunnioitti turkulaistaustaisen presidentin muistoa juhlaseminaarilla, jossa esitelmöivät professori Timo Soikkanen ja professori Tapio Bergholm. Soikkanen on Turun yliopiston poliittisen historian emeritusprofessori, Bergholm Koiviston elämäkerturi.

Soikkanen keskittyi esitelmässään Koiviston Turun vuosiin. Hymni-äidin kuolema, kun Mauno Koivisto oli kymmenvuotias, oli ”musertava isku”, joka johti muun muassa siihen, että poika joutui tekemään päivisin töitä perheen eteen.

Soikkanen arvioi, että Koivistolle oli kova paikka se, ettei opintie johtanut oppikouluun. Rahapula esti sen.

– Tästä jäi Manulle elinikäinen trauma, pohti Soikkanen ja arvioi, että Koiviston akateeminen ura oli tämän trauman purkua.

Bergholm pohti Koiviston karismaa, joka ei ainakaan turkulaisiin heti purrut.

– Koivisto ei ollut mikään suuri kansanvillitsijä, arvioi Bergholm Koiviston uran alkuaikoja.

Koiviston karisma alkoi kasvaa vasta 1960-luvulla. Koiviston esiintymistapa sopi televisioon, uuteen massamediaan. Hän pääsee esiin, koska on merkittävissä tehtävissä ja päätyy median suosikiksi.

– Minun tulkintani mukaan Koiviston karisma kasvoi vallan kautta, totesi Bergholm.

Bergholm arvioi, että Koivisto oli esiintymisissään itsevarma, jopa leikkisä, röyhkeä ja kova. Vaikea tilanne ei häntä musertanut eikä julkinen paine.

– Koivisto näyttää nauttivan tilanteesta, joissa hän on ahtaalla.

Koivisto pärjäsi televisiossa, koska hän ei katsonut suoraan kameraan vaan jutusteli katsojalle kuin oltaisiin keittiön pöydän ääressä. Bergholmin mukaan Koivistossa oli fotogeneettisyyttä tai fotokineettisyyttä, valokuvauksellisuutta.

Turun murre tai murteen nuotti ei suosiota vähentänyt.

– Turun murre ei ollut Koivistolle taakka vaan etu, arvioi Bergholm.

Lasse Virtanen