Yksi Suomen merkillisimmistä museoista löytyy Salon kaupunkiin kuuluvan Perniön aseman kupeesta. Maailman ainoa muovikassimuseo on epävirallinen, mutta samalla myös todellinen. Museon taustalta löytyy sen verran mielenkiintoinen tarina, että sitä on syytä vähän avata.

Muovikassimuseon juuret ulottuvat aina 1960-luvulle asti. Ihan ensimmäiset muovikassit ilmestyivät Suomen katukuvaan 60-luvulla, kun tamperelainen Amerplast aloitti niiden valmistuksen. Timo Lapila sijoittaa muovikassi-innostuksensa alun tarkasti vuoteen 1968. Hän käyskenteli kaikessa rauhassa messuilla, kunnes iski silmänsä Amerplastin osaston muovikasseihin.

– Messuilla jaettiin erilaisia esitteitä, mutta Amerplastilla oli nerokkaasti sen oma esite muovikassin muodossa ja siihen sai laitettua myös kaikkien muiden esitteet. Pari vuotta myöhemmin kassissa komeili Mona Lisan kuva ja teksti: Sorry Leonardo. Rosenlewilla oli siihen aikaan patentti muovikasseihin, mutta Amerplastin versiossa oli uutta painoteknologiaa, reikämäinen kahva sekä paksut taitokset, Lapila aloittaa.

Lapila säilytti muovikassit ja ihastui erityisesti Mona Lisa -versioon. Hän vihjasi varovaisesti innostuksestaan myös kavereilleen, jonka jälkeen muovikassituliaisia alkoi tulla joka tuutista. Homma lähti niin sanotusti lapasesta ja pian muovikasseja oli joka puolella. Myös Timon Tarja-vaimo oli pian muovikassipyörityksessä mukana. Tarja ja Timo Lapila ovat elokuvaohjaajia, joista leivottiin Turun ja Porin läänin läänintaiteilijoita 1980-luvulla.

Perniöön asettuneiden Lapiloiden muovikassikokoelma jalostui epäviralliselle museoasteelle 1980-luvun loppuvuosina käytännön pilan seurauksena. Kolmas läänintaiteilija Kari Kettula houkutteli toimittajaMarkku Haapionkirjoittamaan Iltalehteen uutisen Perniöön uudesta muovikassimuseosta. Sen jälkeen normaaliin ei ollut enää paluuta.

– Jutun perusteella Perniöön kunnantoimistoon tuli Porista pari pahvilaatikollista muovikasseja. Kunnanjohtaja tokaisi minulle, että saat kaikki kassit heti, kun museo on avattu, Lapila muistelee vieläkin huvittuneena.

Niinpä Lapilat kokosivat vuonna 1990 kotipihansa vanhan konepajan vintille persoonallisen muovikassinäyttelyn. Pääsymaksu oli alkuun joko viisi mummon markkaa tai viisi muovikassia. Sittemmin muovikasseja on kertynyt yhteensä noin 30 000. He ovat korostaneet koko ajan, että museo on puoliksi vitsi. Kieli poskessa perustetusta museosta on paisunut kuitenkin melkoinen tarina. Ja varsin sympaattinen sellainen.

Lapilat järjestivät näyttelyjä omissa tiloissaan aina 2010-luvun alkuvuosiin asti, kunnes homma hiipui paloturvallisuussyistä. Sen jälkeen muovikasseja on lainattu muihin näyttelyihin. Onpa Lapiloiden muovikasseja vilahtanut myös elokuvissa.

– Muovikasseja voi bongata useastakin leffasta ja sarjasta. Leijat Helsingin yllä -elokuvassa on pussikaljakohtaus. Love Records -elokuvan Atte Blom kantaa nauhoitusoriginaaleja Valintatalon muovikassissa. Viimeisin on Munkkivuori-sarja, johon haettiin alkuperäismallia Elannon muovikassiin, Lapila listaa.

Muovikassimuseo elää tätä nykyä hiljaiseloa ja on jo toinen jalka eläkkeellä.

– En usko, että lapseni tätä enää haluavat jatkaa, tai että kokoelma lähtisi tästä Kansallismuseoon. Jos joku haluaisi perustaa ihan uuden muovikassimuseon, tässä olisi pohjaa.

Lapila nostaa vielä esiin yhden museon juhlahetkistä. Sen tarkemmalla ajankohdalla ei ole merkitystä.

– Euroopan kemikaaliviraston johtaja toi tänne parikymmentä kansainvälistä vierasta. Koetin selittää, että tämä on vähän vitsi koko juttu, mutta hän sanoi, että kyllä he tietävät. Se oli rakastettava vierailu.

Heikki Möttönen