Syöpäsäätiö on palkinnut turkulaisen Florence Schmittin vuoden syöpähoitajana Roosa nauha -päivänä 11. lokakuuta. Schmitt työskentelee psykoterapeuttina Tyksin lastenpsykiatrian klinikalla ja tukee syöpään sairastuneiden perheitä.

Hän opiskeli alun perin sairaanhoitajaksi ja työskenteli aikuispsykiatrian klinikalla. 1990-luvun alussa hän sai mahdollisuuden hakeutua ensin perheterapeutiksi ja sitten aikuisten yksilöpsykoterapeutiksi. Schmitt hoiti alussa vain psyykkisesti sairaita ihmisiä.

Schmitt siirtyi lastenpsykiatriaan vuonna 2000, jolloin lastenpsykiatrian professori Jorma Piha sai ehdotuksen osallistua kansainväliseen hankkeeseen, jonka tarkoituksena oli tutkia fyysisesti sairastavien vanhempien lasten mielenterveyttä ja kehittää lapsiperheitä tukevia menetelmiä. Schmitt tietää, kuinka suuren muutoksen sairastuminen aiheuttaa koko perheen elämässä.

– Perhe on aikamoisessa hädässä, kun perheen äiti tai isä sairastaa, ja vielä suurempi on hätä jos vanhempi menehtyy, hän toteaa.

Schmittin työpäivät ovat kiireisiä. Perheiden tapaamisten lisäksi hän antaa työnohjausta ja kirjoittaa tieteellisiä artikkeleita. Niidenkin kirjoittaminen jää joskus vapaa-ajalle, sillä kliininen työ vie niin paljon aikaa. Schmitt tapaa noin 80 perhettä joka vuosi.

Tapaamisten määrä vaihtelee potilaan tilanteesta riippuen: syöpää sairastavia potilaita tavataan 3–12 kertaa riippuen hoidon pituudesta. Jos isä tai äiti on kuoleman sairas, koko perheen tuki jatkuu pidempään, vielä senkin jälkeen kun vanhempi on menehtynyt. Työ on vaativaa ja sen tekijän täytyy olla mieleltään vakaa ja vahva, mutta myös herkkä.

Kuoleman käsittely pienten lasten kanssa on iso prosessi. Kun vanhempi kuolee, lapselle täytyy selittää asia helposti ymmärrettävällä tavalla, mutta kuitenkin todenmukaisesti.

– Pienet lapset eivät ymmärrä, että kuolema on lopullinen, peruuttamaton ja väistämätön, Schmitt sanoo.

Aikuisetkaan eivät aina ymmärrä kuolemaa.

– Kuolema on mysteeri: sitä ei voi lähestyä pelkällä järjellä.

Syöpään sairastumisen ei kuitenkaan merkitse kaiken loppua, vaan se voi olla mahdollisuus pohdiskella oman elämänsä suuntaa ja sitä, mikä on oikeasti tärkeää.

– Täytyy muistaa, että suurin osa syöpäpotilaista paranee ja jatkaa elämäänsä, Schmitt muistuttaa.

Valinta vuoden syöpähoitajaksi tuli Schmittille suurena yllätyksenä. Hän kun mieltää itsensä enemmän psykoterapeutiksi kuin hoitajaksi. Hän on kuitenkin iloinen palkinnosta.

Schmitt toivoo, että palkinnon kautta syöpäpotilaiden perheiden psyykkisen tuen tarve tulisi enemmän esille. Tyksin syöpäklinikka tarvitsisi oman psykoterapeutin viran, mutta sairaanhoitopiiri ei ole antanut siihen rahoitusta.

Elli Kummala