Miehen suru on yhteiskunnassa usein yhä tabu. Miehet käyvät myös naisia harvemmin vertaistukiryhmissä käsittelemässä asioita. Nuorena leskeksi jäänyt Tero Kuusela sekä oman poikansa menettänyt Kimmo Terho lähtivät heti kriisitilanteessa hakemaan apua vertaistukiryhmistä, ja toimivat nyt itse vertaistukijoina, Terho Turun kriisikeskuksessa ja Kuusela Turun nuorissa leskissä.

– Melkein kaikissa vertaistukiryhmissä, missä olen käynyt, suurin osa on naisia ja mukana on ollut vain harvoja miehiä. Miehet selvästi kaipaavat omaa ryhmäänsä, jossa voivat keskenään käsitellä surua. Lisäksi miehen on muutenkin vaikea hakea apua. Mies on usein olevinaan, että ei tarvitse apua, vaikka tarvitseekin. Miesten surua käsittelevään saunailtaan Ruissaloon saapui 24 miestä ja jatkossa saunailtoja on tarkoitus järjestää ainakin pari kertaa vuodessa, Terho pohtii.

Kun Terho menetti 12-vuotiaan poikansa traagisessa onnettomuudessa, hänen maailmansa romahti kerralla. Itsesyyttely, voimaton suru ja shokki veivät voimat. Lisäsurua asiaan toi asian julkinen käsittely lööpeissä.

– Hyörin kiireisenä paikasta toiseen. En pystynyt pysähtymään ollenkaan. Istuin paljon autossa ja ajelin ympäriinsä, koska en pystynyt olemaan paikalla. Vaimoni suri taas aivan eri tavalla. Kun ymmärsimme tapamme käsitellä suruamme eri tavoin, ymmärsimme myös toisiamme ja pääsimme eteenpäin yhdessä. Moni lapsensa menettänyt eroaa parin vuoden sisällä, koska ei ymmärretä toisen tapaa surra, Terho kertoo.

Terho uskoo, että aika ei paranna haavoja, mutta haava arpeutuu, eikä satu koko aikaa. Hän on pystynyt käsittelemään surua vertaistukiryhmissä, joissa on nähnyt toisten samaa kokeneiden päässeen eteenpäin elämässä.

– Luulin, että maailmani pysähtyi siihen. En tiedä mitään yhtä kamalaa, kuin oman lapsen menetys, mutta kun kuunteli muiden tarinoita ja näki heidän löytäneen tien jatkaa elämäänsä surun kanssa, niin se antoi toivoa. Ja meillä on tytär, joten sekin pakotti jatkamaan.

Kuuselan vaimo menehtyi hänen käsivarsilleen kesken aamutoimien, kun astmaattisena hoidettu hengenahdistus osoittautui keuhkoveritulpaksi.

– Lähdin mukaan nuorten leskien vertaisryhmään etsimään muita saman kokeneita, välttyäkseni jäämästä yksin. Meillähän oli varsin hyvä tukiverkko jo sukulaisista ja ystävistä, mutta vain vertainen voi todella ymmärtää näitä menetyksiä.

– Itse en ole kova puhumaan, ja olen aika introvertti, mutta olen saanut paljon apua toisten tarinoista. Ja yleensä siitä, että ihmisiä on läsnä ja he ovat minun tukenani. Aina ei tarvita edes sanoja. Matalan kynnyksen tapaamisia miehille tarvitaan enemmän, sanoo Kuusela.

Marianne Rovio