2K Gamesin Mafia-pelit ovat olleet avoimen maailman pelien parhaimmistoa, eivätkä vähiten eeppisen kummisetämäisen tunnelmansa takia. Pari viikkoa sitten ilmestyneen Mafia III:n (Windows, OS X, PS4, Xbox One) trailereista kuitenkin ilmeni, että nyt astutaan erilaiselle rikoksen polulle.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1968, jolloin päähahmo Lincoln Clay palaa Vietnamin sodasta kotikonnuilleen New Bordeaux’hon (joka kovasti muistuttaa New Orleansia). Rankan lapsuuden ruhjoman, puoliksi mustan orpopojan ”perheenä” on rikollisjengi, joka tekee Clayn avulla miljoonaluokan raharyöstön. Vaan jälleen kerran valkoinen mies sahaa mustia linssiin. Clayn jengiperhe murhataan ja koston siemenet kylvetään.

Mafia III on saanut varsin ristivetoisen vastaanoton, sillä meininki poikkeaa edellisistä peleistä olennaisesti. Nyt ollaan la famiglian kunnian puolustamisen sijaan henkilökohtaisella kostoretkellä, jossa lahtaamista on loputtomasti. Kiitos sotapalveluksen erikoisjoukoissa, on päähenkilö varsinainen hiiviskelyn ja salamurhaamisen mestari. Mutta jotakin muutakin olisi pelissä välillä mukava tehdä, kuin ajaa autolla tappotehtävästä toiseen.

Ajankuva on upotettu peliin kouriintuntuvasti. Pelaaja tuntee nahoissaan, mitä on olla musta mies avoimesti rasistisessa yhteiskunnassa. Viranomaisilta saa tervehdyksen sijaan solvauksia, eivätkä kaikki ovet aukene meille. Toisaalta kaupungin mustilla asuinalueilla saa riehua vapaammin, sillä poliisi ei herkästi paikan päälle ilmaannu.

Vaikka peliä on väännetty vuosikaudet, näyttää aika loppuneen kesken. PS4-versiossa grafiikka on suttuista ja piirtoetäisyys ala-arvoinen. Jopa pelisarjan aiemmat osat näyttivät PS3:lla viimeistellymmiltä, kasvoanimaatioita lukuun ottamatta. Ne sentään ovat Mafia III:ssa hyvännäköisiä.

Autolla ajellaan paljon, eikä pikasiirtymismahdollisuutta ole. Gumbokaupungin kadut alkavat ennen pitkää tylsistyttää. Tosin määränpäähänsä voi hurjastella huoletta risteysten läpi punaisia päin, sillä poliisit eivät viitsi perään lähteä.

Vaikeustasolla tuntuu olevan tehtäviin satunnainen vaikutus. Keskitasolla osa tarinatehtävistä menee läpi kertaheitolla, kun taas helpoimmalla vaikeustasolla jotkut sivutehtävätkin vaativat pitkää vääntämistä. Esimerkkinä pelin alkupuolen pikkutehtävä, jossa täytyy ryöstää poliisien suosiman baarin kassa. Kapakka kuhisee raskaasti aseistettuja rosvoja ja poliiseja. Kymmenkunta hiiviskely-yritystä päättyy tulitaisteluun, jonka sankari aina häviää, sillä montakaan osumaa ei ole varaa ottaa. Lopulta tehtävä läpäistään ryntäämällä baariin kamikaze-hengessä luoteja kylväen ja ryöväämällä kassa juuri ennen, kuin poliisin luodit puhkovat sankarin. Tehtävä suoritettu, mutta ei näitä pelejä näin kuuluisi pelata.

Tarinatehtävissäkin checkpointeja on harvakseltaan, joten jää nähtäväksi, onko matkan varrelle pantu jokin piinaavan vaikea peli-ilontappamistehtävä.

Mafia III yrittää vastata kohtuuttoman koviin odotuksiin. Yritystä on, mutta se ei nyt riitä. Kelpo rytinäviihdettä peli kuitenkin on, mikäli 1970-luvun toimintaleffoille tyypillinen peltiä-ruttuun-ja-pyssyllä-päälle -meininki nappaa.