On tylsä lähtökohta tylyttää bändiä sillä perusteella, että alkuaikojen levyt olivat parempia kuin mikään, mitä bändi on saanut aikaan viimeisen runsaan kymmenen vuoden aikana. Kutakuinkin näin on kuitenkin Foo Fightersin kohdalla.

Mitä pidempään bändin ura on jatkunut, sitä tasapaksummaksi meno on muuttunut. Vielä 1990-luvun puolella Foo Fightersin rockissa paloi kuuma liekki. Sittemmin bändi on keski-ikäistynyt ja samalla levyjen taso on tippunut. Tosin jokaiselle levylle Dave Grohl ja kumppanit iskevät biisin tai pari, jolla he muistuttavat faneja siitä, että potentiaalia vahvoihin biiseihin edelleen on.

Sonic Highways juhlistaa massiivisesti bändin 20-vuotista taivalta. Levyn julkaisun ympärille on kasattu HBO:lla pyörivä tv-sarja, jossa biisit esitellään yksityiskohtaisesti, tv-sarjan vuoksi levyn jokainen biisi on äänitetty eri kaupungissa paikallisten muusikkosuuruuksien kanssa, kahdeksan kappaleen levyyn on olemassa kahdeksan erilaista kantta ja niin edelleen.

Kaikki levyn ympärillä on isoa, mutta musiikillisesti Sonic Highways on varsin tyypillinen myöhempien aikojen Foo Fighters -levy. Suurin osa materiaalista on täytebiisitasoa, mutta jälleen kerran pari biisiä nousee esiin jääden luultavasti elämään keikkasettiinkin useammaksi vuodeksi.

Foo Fighters kurottaa kohti alkuaikojaan The Feast and the Famine -raidalla, joka onkin levyn kirkkain helmi. Sattumaa tai ei, aavistuksen alle neljäminuuttinen ralli on myös levyn lyhyin biisi.

Toinen esiin nouseva veto on Outside, jossa vierailee Joe Walsh.

Tyystin toista ääripäätä edustavat levyn kaksi viimeistä biisiä, Subterranean ja I Am a River. Pitkät ja polveilevat kappaleet ovat yhtä keski-ikäisiä kuin Foo Fighters. Tavallaan ne sopivat Sonic Highwaysin lopetukseksi, koska samalla ikään kuin alleviivataan kahden vuosikymmenen aikana tapahtunutta siirtymää vihaisesta rockista kohti aikuisilmaisua.