Turun yliopistossa väittelevä Tapio Tervamäki tarkastelee poliittisen historian väitöskirjassaan noottikriisin suomalaista kuvaa. Tutkimuksen mukaan noottikriisin syystä ei ole vieläkään minkäänlaista yksimielisyyttä. Väitöskirja nostaa esiin myös suomalaislehdistön harjoittaman laajamittaisen itsesensuurin.

Neuvostoliitto antoi 30. lokakuuta 1961 Suomelle nootin, jossa ehdotettiin sotilaallisia neuvotteluja maiden välisen YYA-sopimuksen perusteella. Sopimus oli laadittu siltä varalta, että Saksa tai sen kanssa liitossa oleva valtio hyökkää Suomeen tai Suomen kautta Neuvostoliittoon. Nootissa väitettiin Länsi-Saksan voimistuneen sotilaallisesti niin vaaralliseksi, että konsultaatiot olivat välttämättömät.

Moskovassa tiedettiin, ettei Bonnissa suunniteltu uutta operaatio Barbarossaa. Nootin lähtökohdat eivät voineet kirjaimellisesti ottaen olla yya-sopimuksen mukaiset. Mitä oli tekeillä? Tervamäki nostaa väitöskirjassaan keskiöön erilaiset nootin tulkinnat, joita on esitetty painetussa sanassa.

Noottikriisiin on liitetty epäilys, että nootilla tähdättiin Suomen sisäpolitiikkaan. Vuoden 1962 presidentinvaalien kampanjointi kävi syksyllä 1961 kiivaana. Pääryhmittymät olivat presidentti Urho Kekkonen kannattajineen ja hänen kaatamisekseen koottu sosiaalidemokraattien, kokoomuksen ja neljän pienpuolueen rintama, jota ehdokkaansa Olavi Hongan mukaan kutsuttiin Honka-liitoksi.

– Heti nootin saapumisesta lähtien ilmassa leijui vahvana käsitys, että tarkoituksena oli auttaa Kekkosta voittamaan. Hänen vastustajiensa keskuudessa suorastaan epäiltiin, että Kekkonen oli tilannut nootin varmistaakseen itselleen toisen kauden, Tervamäki sanoo.

Tulkinta, jonka mukaan nootti lähetettiin Kekkosen auttamiseksi, on ollut suosituin. Se on yhdistetty usein kansainväliseen tilanteeseen kuten Saksan-kysymykseen. Tulkinnan kansainvälispoliittisella linjalla on käytetty selityksenä myös kesällä 1961 syntynyttä Berliinin kriisiä, joka johti muurin rakentamiseen.

Kekkosen kauden päättyminen ei muuttanut tulkintaa.

– Noottikriisi on historiankirjoituksen kannalta monessa suhteessa epätavanomainen. Silmiinpistävää on ailahtelevaisuus, jota moni tulkitsija on osoittanut vaihtamalla selitystään eri kirjoituksissaan, Tervamäki huomauttaa.

Poliittisen tilanteen muuttuessa myös historiaa kirjoitetaan uudelleen. Noottikriisin tapauksessa näin ei kuitenkaan ole.

– Kekkosen presidenttiyden päättyminen vuonna 1981 ei aiheuttanut radikaalia muutosta nootin motiivin tulkinnassa. Sitä ei tehnyt liioin Neuvostoliiton romahdus kymmenisen vuotta myöhemmin. Toki jälkimmäinen vaikutti neuvostoarkistojen avautumisen kautta, sillä niistä saamiinsa asiakirjoihin nojautuen Hannu Rautkallio kirjoitti Novosibirskin lavastuksen, joka oli eräänlainen käännekohta.

Tulkintojen vaihtuvuus ulottui myös sanomalehdistöön.

– Printtimedia kyllä lopulta tunnisti nootin syyksi kokonaan tai osittain Kekkosen tukemisen, mutta aluksi useimmat lehdet vaikenivat siitä – eräät monta viikkoa ja pitempäänkin – tai peräti kirjoittivat aivan jotain muuta. Näin siitä huolimatta, että nootissa viitattiin epäsuorasti Honka-liittoon ja pari viikkoa myöhemmin Neuvostoliitto teki hyökkäyksen sitä vastaan aivan selväksi.

Tervamäen johtopäätös on, että Suomen lehdistö harjoitti syksyllä 1961 laajamittaista itsesensuuria.

– Presidentinvaaliyhteydestä vaikenemisen ohella todisteena ovat tunnustukset, että pidättyvyyttä harjoitettiin maan edun tähden, ja kehotukset jättää nootin kommentointi sikseen tai noudattaa siinä varovaisuutta.

Tervamäen väitöskirja Apua Kekkoselle vai kansainvälisen politiikan sivutuote? Noottikriisin suomalainen kuva tarkastetaan perjantaina 31. lokakuuta Turun yliopistossa.

Virallisena vastaväittäjänä on professori Seikko Eskola Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Timo Soikkanen Turun yliopistosta.

VTL Tapio Tervamäki on syntynyt 1949 Jyväskylän mlk:ssa ja kirjoittanut ylioppilaaksi 1968 Petäjäveden yhteiskoulusta. Valtiotieteiden maisteriksi Tervamäki valmistui 1995 ja lisensiaatiksi 1998 Turun yliopistosta. Väitös kuuluu poliittisen historian alaan.