Ensin sitä epäiltiin. Liekö mahdollista? Jokin virhe varmaan. Kun Suomi valittiin yhdeksännen kerran peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi, asiaan oli ehditty totuttua. Tämmöstä taas. Epäily on vaihtunut kevyeen huvittuneisuuteen ja epäuskoon. Miten ihmeessä?

Jos suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa, niin hyvin eivät ole maailman asiat. Näin ajattelee moni yhä.

Mutta kun ollaan Suomessa, niin ihmettely muuntuu kysymykseksi ja keneltä silloin aina kysytään? Tietenkin ulkomaalaisilta.

Myytinmurtajat-ohjelmasta tuttu Jamie Hyneman, joka on Lappeenrannan–Lahden teknillisen yliopiston (LUT) kunniatohtori ja ehti olla työelämäprofessorinakin samassa yliopistossa, pääsi vastaamaan (IS 7.4.). Hänen mielestään syynä on kansanluonne. ”Pidä pääsi alhaalla, hoida hommasi ja juo kahvia”, tiivistää Hyneman.

Hynemanin mielestä jotain tekemistä onnellisuudella on myös sen kanssa, että valehtelua pidetään vakavana rikkeenä. Verojakin tykätään maksaa. Ellemme ole onnellisin, olemme ainakin vähiten onneton.

Tietenkin kysytään myös asiantuntijoilta. Kyllä me oikeasti olemme maailman onnellisinta kansaa, täräyttää sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari Tampereen yliopistosta (HS 22.3.). Filosofi Frank Martela komppaa: Ainakin olemme onnellisimpien joukossa. Pieni epävarmuushan siinä aina on. Kuka tietää ja onko sillä niin väliäkään?

Syyksi (totta kai pitää olla syy sille, että olemme onnellisimpia, nimenomaan syy) on tarjottu myös toimivaa yhteiskuntaa, luottamusta kanssaihmisiin, vaatimattomuutta, terveyttä, vähäistä korruptiota (miten korruptio tässä määritellään?), valinnanvapautta, vahvaa sosiaaliturvaa, pitkää elinajanodotetta.

Tyydymme vähään, alimpaan oksaan, joten se on helppo saavuttaa. Ei tarvitse kurotella. Tylsä ja vakaa maa. Onnellisuuteen ehkä riittääkin se, ettei mitään pahaa tapahdu eikä negatiivisia yllätyksiä ole. Arki rullaa.

Hyviä syitä kaikki.

Kysytään myös niiltä ihan tavallisilta onnellisilta.

Emmää oiken tiä, vastaa perus-Raipe.

Ei tehrä täst ny numeroo.

Pelakkaa poja, niilläki o huano molke.

Lasse Virtanen