Siirtyykö perheissä sukupolvelta toiselle se, mitä sanottiin, vai se, mitä ei koskaan sanottu ääneen? Entä mitä tapahtuu, kun nämä vaietut asiat ja tottumukset alkavat vaikuttaa elämään vielä vuosienkin jälkeen?

Naantalin Teatterin kevään ensi-ilta on Anna-Leena Härkösen kirjoittama näytelmä Avoimien ovien päivä, joka tarkastelee perhesuhteita, äitiyttä ja häpeää ajankuvassa, joka ulottuu 70-luvun lapsuudesta 90-luvun aikuisuuteen. Näytelmä on terävä ihmissuhdekomedia, jossa tunnistettavat tilanteet, vaietut tunteet ja sukupolvien väliset jännitteet kietoutuvat yhteen tavalla, josta löytyy kosketuspintaa kaikenikäisille katsojille.

Avoimien ovien päivä saa ensi-iltansa Naantalin Teatterissa 11. huhtikuuta, ja esitykset jatkuvat 14. toukokuuta asti. Näytelmän on ohjannut Teija Söderholm.

Avoimien ovien päivä tarkastelee perhesuhteita ajassa, jossa tunteista ei osattu vielä puhua samalla tavalla kuin nykyään. Perheissä elettiin tiiviisti, mutta tunteet jäivät usein yksityisiksi, joskus jopa näkymättömiksi. Näytelmä tarkastelee tätä ajankuvaa sekä lapsen että äidin näkökulmasta ja tuo esiin, miten hiljaisuus, häpeä ja käsittelemättömät kokemukset voivat kulkea mukana pitkälle aikuisuuteen.

Näytelmän keskiössä on äidin ja aikuisen tyttären suhde, jossa rakkaus on voimakasta, mutta ei yksiselitteistä. Äitiys ei pääty lapsen kasvaessa, mutta sen rinnalle pitäisi vähitellen mahtua myös ihmisyys.

– Äitiys on varmasti yksi ihmisen vaikeimmista asioista, vaikka se on ehdottomasti myös ihaninta, Söderholm sanoo tiedotteessa.

– Jossain kohtaa aikuisten lasten kanssa käy niin, että saa olla myös ihminen, siitä joskus lapset muistuttavat minua.

Tämä jännite kiinni pitämisen ja irti päästämisen välillä tekee näytelmästä samaistuttavan riippumatta katsojan omasta elämäntilanteesta.

Näytelmä nostaa esiin myös häpeän teeman tavalla, joka on yhtä aikaa tunnistettava ja ajankohtainen. Ajassa, johon tarina sijoittuu, tunteet vuodatettiin päiväkirjoihin, jotka saattoivat kertoa enemmän kuin yksikään käyty keskustelu. Ne eivät olleet tarkoitettu toisten luettavaksi, ja osa kokemuksista jäi elämään rivien väliin, hiljaisena mutta vaikuttavana.

Näytelmä pureutuukin pohtimaan mitä asioita on opittu piilottamaan, ja miksi osa niistä tuntuu edelleen vaikeilta sanoittaa ääneen.

– Häpeä on sellainen asia, joka kulkee mukana. On asioita, joita ajatellaan, että ne pitäisi pitää omana tietonaan, vaikka niitä ei tarvitsisi hävetä lainkaan, Söderholm pohtii.

Näytelmä kysyy myös, mitä tapahtuisi, jos tästä yli sukupolvien kulkeutuvasta hiljaisesta häpeämisen perintötaakasta voisi päästää irti, ja millaista vapautta se voisi tuoda.

Vaikka näytelmä käsittelee painavia aiheita, sen sävy on kevyt ja oivaltava. Huumori syntyy tilanteista, joissa ihmiset yrittävät sanoa asioita suoraan, mutta törmäävät omiin tottumuksiinsa, rooleihinsa ja kyvyttömyyteensä todella kuunnella.

Katsoja voi näytelmän myötä pysähtyä myös miettimään nykyistä keskustelukulttuuriamme. Puhumattomuuden ja myhäilyn sijaan löydämmekin itsemme tilanteista ja keskusteluista, joissa ilmaistaan häpeilemättömästi omat mielipiteet, ilman filttereitä ja välittämättä vastaanottajan tunteista. Olemmeko heilahtaneet keskustelijoina toiseen äärilaitaan?

– Tässä näytelmässä sanotaan asioita aika suoraan. Näytetään, miten niitä kuunnellaan ja miten niistä oikeastaan puhutaan, vai puhutaanko, Söderholm toteaa.

Näytelmän ytimessä on ajatus, joka kiteyttää nykyäänkin tunnistettavan keskeisen ristiriidan.

– Niin avoimet kuin ovet ovatkin, sydämet ovat usein aika kiinni.

Aamuset-kaupunkimedia (AKM)