Vuoden palokuntanuori Anssi Kulmala haluaa auttaa ja olla hyödyksi
Juulia Bernhardt
Mynämäen VPK:n Anssi Kulmala pokkasi Valtakunnallisen Vuoden palokuntanuoren palkinnon.
Kun useimmat meistä miettivät palomiehiä, näemme mielessämme visuaalisen kavalkadin erilaisia kliseitä. Palomies pelastamassa paksua kissaa puusta, tai kenties Bridget Jones liukumassa paloaseman tankoa alas minihameessaan.
Kulmala nauraa populaarikulttuurista repäisemilleni esimerkeille.
– En ole vielä päässyt pelastamaan kissaa puusta. Piirretyissä niin aina käy, mutta on aika harvinaista, että Suomessa pääsee semmoista tekemään. Pitäisi varmaan joskus sekin tehdä, niin sitten voisi olla kansainvälisellä mittapuullakin ihan aito palomies, kun olisi pelastanut kissan puusta, hän hymähtää.
Eipä niin, että Kulmala sen enempää validaatiota tarvitsisi. 16-vuotias Mynämäen vapaapalokunnan kasvatti palkittiin äskettäin valtakunnallisena Vuoden palokuntanuorena kuluneen vuoden ansioistaan.
Kun kysyn, mitä Kulmalan ansioihin lukeutuu, paljastuu saman tien, että haastattelen vaatimatonta miestä.
– No, varmaan se, että olen tosi positiivinen ja helposti lähestyttävä ja auttanut muita ja sillä lailla. Kyllä ne syyt jossain kerrottiin, mutta en itse nyt kaikkia muista, hän toteaa lyhyesti.
Ihan näin vaatimaton Kulmalan ei suinkaan tarvitsisi olla. Kun asiaa kysytään muilta alueen nuorilta, jotka äänestivät Anssin tunnustuksen saajaksi, valintaperusteissa nousevat esiin Anssin positiivinen ja muut huomioon ottava asenne sekä omistautuneisuus palokuntatoimintaan. Hänen kerrotaan motivoivan, innostavan ja auttavan muita nuoria. Ei mitään ihan pieniä meriittejä siis.
Kulmala kertoo aloittaneensa VPK-harrastuksen jo 7-vuotiaana.
– Halusin auttaa muita ja olla hyödyksi. Se on ehkä se, mikä sai minut aloittamaan. Harrastin myös jalkapalloa, pesäpalloa ja muita vähän perinteisempiä harrastuksia. Lopetin ne kuitenkin sen takia, että mua kiusattiin.
VPK tuntui kuitenkin heti omalta jutulta, ja sille tielle Kulmala jäi.
– Meitä kaikkia yhdistää se, että olemme VPK:ssa. Meillä on myös yhteiset arvot ja samankaltaiset lähtökohdat ylipäätään. Siellä on helppo olla.
Pakko kysyä, että eikö tällainen harrastus vie hirveästi aikaa 16-vuotiaan teinin vapaa-ajasta?
– VPK:hon ei koskaan ole pakko mennä, sillä se on täysin vapaaehtoista. Mutta vähän ajan päästä tulee ehkä semmoinen tietynlainen halu ja velvollisuuskin auttaa muita ja tietysti myös omaa tiimiä siinä hommassa.
Vaikka Kulmala on selvästi VPK-toiminnassa kuin kala vedessä – tai vesiletkun päässä – ei hänen suunnitelmiinsa ainakaan toistaiseksi kuulu ammattilaiseksi ryhtyminen.
– Onhan sekin käynyt mielessä, että olisin mennyt pelastusopistoon. Jos kuitenkin tekee harrastuksesta työn, niin siinä on ehkä vähän se riski, että se tulee maistumaan puulta jossain vaiheessa.
Ainakin yhdentoista VPK:n yllä roikkuu Varsinais-Suomessa lakkautusuhka. Kulmalalta ei heru tästä positiivista palautetta.
– Onhan se ikävää, että tämmöistä täytyy tehdä. Jos miettii vaikka jotain isoa kuntaa tai aluetta, missä ei ole sopimuspalokuntaa, niin VPK on melkein ainoa pelastusalan yksikkö, mikä sieltä löytyy. Jos se lakkautetaan, niin kestää pitkään, ennen kuin seuraava sopimuspalokunta ehtii paikalle. Sen takia VPK:ta tarvitaan niin paljon, mies täräyttää.
Millaisia tulevaisuuden tavoitteita Kulmalalla sitten on harrastuksensa suhteen?
– Kahden vuoden kuluttua olen täysi-ikäinen ja saan osallistua virallisille hälytyskeikoille. Se tuo mukanaan ihan uudenlaisia ja vaarallisiakin tilanteita. Ja pitäisi varmaan se kissakin pelastaa puusta, hän naurahtaa.
Juulia Bernhardt


















