Meillä on jo pitkään ollut paha olo. Maailman tapahtumat, ympäristökriisit, tieto sodan jaloissa olevien lasten epäinhimillisestä tilanteesta ovat vyöryneet ylitsemme. Lisäksi omassa maassamme häädetyt, liian kalliissa vuokra-asunnoissaan asuvat ihmiset ovat joutuneet kärsimään kohtuuttomasti valtion leikatessa heiltä asumistukia.

Mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset on vaiennettu lääkkeillä hiljaisiksi, eikä heille juuri muuta apua tarjota. Maamme lapsiperheet näkevät nälkää ja lapset tungetaan täpötäysiin päiväkoteihin. Päiväkodeissa hoitajat vaihtuvat ja me ihmettelemme kun lapsille tehdään koko ajan erilaisia diagnooseja heidän käyttäytyessä häiritsevästi. Vanhukset viruvat kodeissaan ja hoitajia on hoitolaitoksissa liian vähän.

Ne joilla on töitä, saavat tehdä töitä voimiensa äärirajoilla työmäärän koko ajan lisääntyessä, mutta kukaan ei puhu palkankorotuksesta. Työpaikoilla irtisanotaan ihmisiä tuotannollisista syistä. Kodeistaan riistetyt lapset itkevät laitoksissa vanhempiaan ja osaa heistä on estetty tapaamasta läheisiään. Nämä huostaanotetut lapset päättävät päivänsä, tekevät itsemurhia, koska he eivät enää jaksa. Lapsia heitellään kuin rukkasia laitoksesta toiseen, sijaisperheestä toiseen. Meillä ei ole hyvä olla.

Meillä ei ole nyt muuta vaihtoehtoa kun kääntää katseemme kohti valoa ja toiveikasta tulevaisuutta ja siihen meistä voi jokainen itse vaikuttaa. Vahvat ihmiset tulevat aina selviytymään, heidän onkin aika nousta esiin puolustamaan heikompiamme, muuten meidän selviäminen sekasortoisessa maailmantilassa tulee vaikeaksi. Toistemme huomioiminen ei ole vaikeaa. Se on kosketus, hymy, se on toisen ihmisen huomioimista. Se on myötätunnon jakamista toisillemme. Se on halaamista. Menkäämme kohti toisiamme välittävää, inhimillisyyden ja kohtaamisen vuotta.

Birrgitta Wulf